keskiviikko 18. syyskuuta 2013

# 3 Gamma Ray - No World Order! (2001)

"This is the dawn of the ending
It's the time of a new world order"


Levyn aloittaa vähän turhankin ytimekkäästi nimetty introkappale, Introduction. Itse en yleensä pahemmin introbiiseistä välitä, varsinkin jos ne on venytetty ylipitkäksi. Minusta on parempi, että levyllä päästään suoraan asiaan heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Tälläisellä albumilla tuo intro kuitenkin toimii ja on levyn teemaan sopiva, joten ei siitä sen enempää.

Dethrone Tyranny lähtee käyntiin muutaman sekunnin kitarakuviolla ja rummutuksella jonka jälkeen Hansen huutaa "alright!" ja meno alkaa kunnolla. Itse pidän No World Order!ia Somewhere Out in Spacen ohella Gamma Rayn ehdottomasti parhaana albumina. Suurin syy on ehkä se, että levy oli ensimmäinen, jonka koskaan bändiltä kuulin, joten sillä on tietynlaista tunnearvoa. Levyllä näkyy vahvana myös erittäin perinteinen power metal -soundi ja sille ominaiset tuplabasarit, eli tämä on juuri sellaista materiaalia mikä minuun uppoaa parhaiten.

Levy on alusta loppuun kaikin puolin toimiva, meno sen kuin yltyy kappaleesta toiseen, eikä edes balladimainen Lake of Tears onnistu pilaamaan tunnelmaa. Tahtilajin vaihdokset on toteutettu upeasti, The Heart of the Unicornin tykkimäinen alku sulautuu hyvin hitaampaan, eeppiseen kertosäkeeseen. Koko ajan tekee mieli tampata jalkaa lattiaan tai naputtaa sormilla pöytää. Heaven or Hell on ehdottomasti levyn kirkkaimpia tähtiä. Lyriikat ovat tässä varsin tarttuvassa kappaleessa aivan kohdallaan ja Kaitsun ääni pääsee upeasti oikeuksiinsa. Lopuksi kitarasoolo vielä kruunaa No World Orderin mestariteoksen.

Heaven or Hell - where do we go when we are leaving?
Heaven or Hell - whatever comes to set us free
Heaven or Hell - I've gone a long way and I see there's no wishing well
The choice is made - it's heaven or hell!

Eräänlainen albumin nimiraita New World Order on sekin levyn vahvinta osastoa. Melodinen ja jopa eeppinen ralli rytmikkäällä kertosäkeellä, tarttuvalla kitarakuviolla ja wahwahilla maustettuna. Niin ominaista Gamma Rayta ettei ole tosikaan! Alkupuolelta hieman paikallaan junnaava Damn the Machine huipentuu aivan uskomattoman hienoon kertosäkeeseen, jonka jälkeen kappaleen meno sen kuin yltyy. Välillä mietin, mitä kaikkea hienoa power metal -genre olisi menettänyt jos Hansen olisi jäänyt Helloweeniin. No, oltaisiin saatu ehkä ainakin yksi Chameleon vähemmän...
Solid taas on alusta loppuun tykki, nopeatempoinen avaruusteemalla kulkeva kappale.

"So glorious we'll fly like the eagle in the sky
And I know it's gonna be victory"

Fire Below eroaa edeltäjästään niin hitaamman temmon kuin aihepiirinsäkin puolesta. Tämä oli yksi ensimmäisiä kappaleita joihin rakastuin tältä levyltä, eikä suotta - kertosäe on niin tarttuva että jeesusteippikin jää kakkoseksi!

"This is the island of damnation,
Where all your dreams are gonna fall
Your mind is screaming for salvation
And then your world is gonna blow
Down in the fire below
Below"

Ja samaa linjaa jatkaa levyn kolmanneksi viimeinen kappale, synaintrolla alkava Follow Me. Kaitsu vetää lyriikat niin tunteella että kyllä helvetti sentään minäkin lähtisin seuraamaan! Tältä levyltä on oikeasti vaikea löytää yhtäkään heikompaa suoritusta, eeppisiä kitarakuvioita, upeita fantasialyriikoita ja tarttuvia kertosäkeitä löytyy enemmän kuin Instagramia käyttäviä teinejä täydestä bussista. Tokavikassa kappaleessa Eagle, kotka ei enää lennäkään vapaana vaan itkee jossain maanpinnan yläpuolella. Biisi on ehkä ainut levyn edes vähän hidastempoisempi ralli, mutta ei meno pysy rauhallisena kovinkaan kauaa kun kitarasoolo tulee kehiin ja kappalekin kirjaimellisesti sanoo "faster faster".

Se hidastempoisin ja rauhallisin veto on kuitenkin tämän upean albumin päättävä kappale, ehkä jopa jonkinasteinen rakkausballadi, Lake of Tears. Todella kauniit lyriikat ja sävelmä tästä löytyy, ja kirsikkana kakun päälle Hansen vielä tulkitseekin kappaleen aivan upeasti. Pitäisi melkein kaivaa sytkärit esiin, niin harmoninen tämä biisi on. Täydellinen päätöskappale muuten erittäin tykille power metal -levylle.

"We're riding the wind
to reach the golden dawn
We have done it all before"

Dethrone Tyranny 4/5
The Heart of the Unicorn 5/5
Heaven or Hell 5/5
New World Order 5/5
Damn the Machine 5/5
Solid 4/5
Fire Below 5/5
Follow Me 5/5
Eagle 4/5
Lake of Tears 5/5

47/50

No World Order! 94 %

Introkappaleen jätin pois laskuista kun sehän nyt ei varsinainen biisi ole, ja ei, en arvostellut lainkaan yläkanttiin. Tämä levy on vain niin uskomattoman hieno.

lauantai 10. elokuuta 2013

# 2 Sabaton - Coat of Arms (2010)

Sabaton tuntuu olevan yleisesti bändi, jota joko vihataan tai rakastetaan. Mieleeni tulee heti hyvin monta kumpaakin tapausta, onhan sota-aiheisia kappaleita esittävä power metal -orkesteri auttamatta aivan järjettömän typerä ja nolo idea. No, kaikilla mielipiteensä, mutta mitään musiikkia ei pidä tuomita kuulematta! Aivan vastakkaisesta tunnereaktiosta taas tulee heti mieleen eräs tapaus. Olimme kaverini Otson kanssa lähdössä Ruotsiin katsomaan Iron Maidenia, kun edellisenä iltana kysyin että onko hän tullut ikinä kuunnelleeksi lämppäribändi Sabatonia. Eipä sitten ollut, ja kaveri oli jo hetkessä ihan liekeissä kun soitin Youtubesta muutaman biisin. Tukholmassa keikkaa odotellessa minä ja monet viattomat ruotsalaiset saimme olla todistamassa Otson suoraan sydämestä tulevaa tulkintaa White Deathista, ja viikon päästä Suomen keikalla tilanne oli kärjistynyt entisestään kun kaveri suunnilleen kertoi jokaisen kappaleen lyriikat ja niiden merkityksen ulkomuistista - alle viikon bändiä kuunnelleena. Ei unohdeta myöskään tähän tulkintaan kuuluvaa tuntemattomien ihmisten osoittelua "your in the sniper sight"-kohdassa. Laulu jatkui myös hotellihuoneessa keskellä yötä, mutta se onkin sitten jo toinen tarina...

Itsekin kuulun tuohon jälkimmäiseen kastiin. Noin puoli vuotta sitten kuulin ensimmäistä kertaa tuon kuuluisan White Deathin, ja se oli menoa saman tien. Aloitin bändiin tutustumisen levy kerrallaan väärässä järjestyksessä, uusimmasta vanhimpaan päin. Art of Warin ohella Coat of Arms on ehdoton lempialbumini bändiltä, ja itse asiassa sama Otso pyysikin minua tekemään arvostelun tästä, joten pitemmittä puheitta eiköhän sitten aloiteta.

"Enter the gates, Auschwitz awaits!"

Albumin aloittaa nimikkokappale Coat of Arms syntikkaintroineen, joiden jälkeen pääriffi potkaisee orkesterin viidennen studiojulkaisun hyvin vauhtiin. Nopeaa laukkakomppia ja tarttuva kertosäe, mitä muuta tarvitaan onnistuneeseen heavy metal -ralliin? Erittäin onnistunut avausraita, joskaan ei aivan verrattavissa edeltävän levyn aloittavaan Ghost Divisioniin. Toinen kappale, voimakkaan riffin omaava nopeatempoinen Midway kertoo - yllätys yllätys - Midwayn taistelusta. Biisi on koko Sabatonin tuotannon lyhyin, vain noin kaksi ja puoli minuuttinen, mutta ytyä riittää kyllä vaikka kuinka pituudesta huolimatta.

Kolman raita, mahtipontinen Uprising edustaa erittäin hyvin Joakimin ja Pärin järjettömän upeaa taitoa luoda näyttäviä kappaleita, joiden lyriikat voisivat olla kuin suoraan historian kirjasta. Kappaleen sävelessä on yllättävän läheinen yhtäläisyys uusimman levyn, Carolus Rexin nimikkokappaleeseen, mutta mitäpä sitä harmittelemaan - uskomattoman hienoja kappaleita kumpikin. Hauskintahan on, ettei bändin musiikkia luukuttaessa edes tajua kuuntelevansa luentoa toisesta maailmansodasta. Välillä suorastaan harmittaa etten kuunnellut Sabatonia yläasteaikoina, olisi muuten ihan vaan kappaleiden sanoitukset lukemalla mennyt eräskin historian koe paljon paremmin. :D

"Warsaw, city at war
Voices from underground, whispers of freedom
1944 help that never came"

Bändille ominaiset laukkakomppi ja tuplabasarit jatkavat edustustaan levyn neljännessä kappaleessa Screaming Eagles, joka on täyttä Sabatonia. Muuten erittäin tykin kappaleen heikko kohta vain on kertosäe, joka uhkaa pilata koko biisin. Levyn kahdesta erityisen kirkkaasta timantista toinen on viides kappale The Final Solution. Nimensäkin mukaisesti kappale kertoo lopullisesta ratkaisusta - toisin sanoen holokaustista. Uskomattoman hienojen lyriikoiden tulkinta on erityisen onnistunut ja syntikat tuovat aivan oman tunnelmansa pisteenä iin päälle. Ihmettelin pitkään, että koko bändin ollessa ruotsalainen, miten on mahdollista että Joakimin ihana, selvästi tunteella vedetty aksentti kuulostaa jonkinlaiselta sekoitukselta saksaa ja venäjää. Hiljattain sitten selvisi että mies on puoliksi tsekkiläinen. 

Laukkakomppia kulkevassa Aces in Exilessa menoa vasta riittääkin oikein kaksin verroin hieman rauhallisemman Final Solutionin jälkeen. Kappaleessa on mielenkiintoinen, hyvin mahtipontinen ja tarttuva, joka kerralla hieman muuttuva kertosäe. Ehdottomasti yksi suurimpia suosikkejani tältä levyltä! Ei voi kuin kehua.
"Fighter pilots in exile fly over foreign land
Tell their story again, tell of 310"

Lyhyellä kitaraintrolla alkavassa Saboteursissa Joakimin ihana aksentti ja ylivedetty r-kirjaimen korostaminen ovat jälleen esillä, kuten myös Wehrmachtissa, joka on on levyn hidastempoisin, kylläkin melko raskas kappale. Natsi-Saksan ajan sotilaista kertovasta biisistä löytyy myös latinan kielisiä sanoituksia. Kummastakin kappaleesta jää ikävä kyllä puuttumaan hieman jotain, ja siten ne edustavat levyn heikompaa - ei kuitenkaan missään nimessä heikkoa - puolta.

Bändille vieraskielisiä sanoituksia löytyy myös levyn toiseksi viimeisestä kappaleesta White Death, joka suorastaan potkaisee itsensä käyntiin - miksei tätä voitu laittaa heti levyn alkupuolelle?
Kappale kertoo suomalaisesta nyt jo edesmenneestä tarkka-ampujasta, Simo Häyhästä, joka tunnettiin nimellä Valkoinen Kuolema. Lyriikoista selviää käytännössä sama tieto mitä itse Wikipediasta lukaisin miehestä, joten ihan hyvän paketin ovat pojat taas kasanneet. Sabaton taitaa tosiaan pitää naapurimaastaan, sillä tämä on nimittäin jo toinen kappale, jonka aiheena on tavalla tai toisella Suomi, ja josta löytyy suomenkielinen sana. Tottahan se on, että White Death on vähän kulutettu - onhan se orkesterin tunnetuimpia kappaleita - mutta itse pidän sitä yhtenä bändin parhaista biiseistä. Jos yksi kappale sai minut kuuntelemaan koko bändin tuotannon läpi muutamassa viikossa, se kertoo jo jotain.

"Hundreds of kills a man and his rifle
Embody the sisu of finns
Stay out of sight and cover your head
When he pulls the trigger you're dead "

Metal Ripper jatkaa bändille jo ominaista tapaa laittaa albumiensa loppuun tribuuttibiisejä muille bändeille - Attero Dominatukselta löytyy Metal Crüe ja Primo Victorialta Metal Machine. Käytännössä näihin kappaleisiin on ujutettu tunnettuja riffejä ja lyriikoita sekä bändien nimiä jonkinlaisen tarinan muotoon. Hyvä kappalehan Metal Ripper on ehdottomasti, yksi miinuspuoli vain on etten voi enää ikinä kuunnella alkuperäistä Priestin Ripperiä ilman että yhdistän sen tähän biisiin. Täytyy sanoa että Sabaton on onnistunut näissä tribuuttibiiseissään yllättävänkin hyvin, lyriikat kuulostavat oikeasti järkeviltä sen sijaan että biisien nimiä olisi vain heitetty sekaisin. Metal Ripper on pienoinen pettymys noiden kahden muun tribuutin jälkeen - lyriikkapuoli on onnistunut hyvin, mutta sävellystä olisi voinut hioa vielä aavistuksen.

Coat of Arms on kokonaisuutena erittäin sabatonmainen levy, bändin käden jäljen kyllä tunnistaa. Yhtäkään selvästi heikompaa kappaletta ei löydy, tietysti sitä hiomisvaraa löytyy aina vaihtelevasti jonkin verran - oli kyseessä oikeastaan mikä levy tahansa - mutta tämä on kyllä albumi jota kuuntelee mielellään skippaamatta yhtäkään biisiä. Bändi on ollut pian viitisentoista vuotta kasassa ja levyjäkin on kuusi saatu sylkäistyä ulos, uusin Carolus Rex sekä englannin- että ruotsinkielellä esitettynä. Jotenkin vaan on semmonen kutina, että tästä bändistä tulee vielä jotain suurta - kaikki resurssit siihen on jo valmiiksi. Kuulijoistakaan ei liene pulaa, itse olen nähnyt bändin kahdesti livenä ja varsinkin bändin kotimaassa Ruotsissa fanit suorastaan kävivät päälle halutessaan nähdä Sabatonin mahdollisimman läheltä.

Coat of Arms 4/5
Midway 4/5
Uprising 5/5
Screaming Eagles 3/5
The Final Solution 5/5
Aces in Exile 5/5
Saboteurs 4/5
Wehrmacht 3/5
White Death 5/5
Metal Ripper 4/5

42/50

Coat of Arms 84 %

PS: Jo kuusi julkista lukijaa alle päivässä blogin julkaisemisesta, kiitokset kaikille! Aloittaessani en uskonut että suunnilleen ketään kiinnostaisi :D

perjantai 9. elokuuta 2013

# 1 Rainbow - Ritchie Blackmore's Rainbow (1975)

"One day, in the year of the fox came a time remembered well"

Rainbow oli itselleni vielä melko tuntematon yhtye vuosi sitten, ellei lasketa pakollisia jokaisen kuulemia kappaleita, kuten I Surrender ja All Night Long. Kerta kolmen ensimmäisen levyn laulajana oli maailman hienoin mies puikoissa, totesin että pakkohan tähän on tutustua. En ole katunut hetkeäkään.

Hyvin moni mainitsee toisen levyn, Risingin (1976) Rainbowin vahvimmaksi albumiksi, mutta itse kallistun ehdottomasti debyyttiin. Levyllä on jonkinlaista taianomaisuutta, jota ei voi käsittää kuin itse kuuntelemalla. Tämä on ehdottomasti yksi niitä albumeita jotka jokaisen tulisi kuunnella edes kerran elämänsä aikana, ties mitä voi muuten jäädä väliin. Itse rakastuin ensikuulemalta, ja useiden kymmenien kertojenkin jälkeen albumi kuulostaa joka kerta entistä paremmalta. Rainbow on todellakin tehnyt minuun vaikutuksen. Vaikka alkuun en pitänyt lainkaan albumin kappaleista Black Sheep of the Family ja If You Don't Like Rock 'n' Roll, useiden kuuntelukertojen ja sisäistämisen jälkeen olen ymmärtänyt niidenkin hienouden. Ei Ritchie kyllä yhtään turha jätkä ole.

Voiko Man on the Silver Mountainia parempaa aloitusraitaa ollakaan kun puhutaan tämän kaltaisesta albumista? Tuskin. Ronnien upea ääni porautuu heti kuulijan päähän eivätkä kitarakuviotkaan tule paljoa perässä. Ensimmäinen kappale antaa kuuntelijalle myös hyvin kuvan albumin sanoitusmaailmasta - lyriikat eivät nimittäin ole mitään musiikkimaailman suorimpia ja helpoiten tulkittavia. Levyn toinen kappale, Self Portrait taas jää mieleen aavistuksen verran itseään toistavista lyriikoista sekä tietysti upeasta kitarasoolosta.

"Nothing is real but the way that I feel 
And I feel like going down, down, down, down
Down, down, down, down, down"


Catch the Rainbow on kiistelemättä koko bändin uran vahvimpia tuotoksia, ja hienoimpia koskaan tehtyjä kappaleita. Tässä biisissä vaan on jotain maagista ja aivan käsittämätöntä. Balladimaisessa kappaleessa yhdistyvät yksinkertainen mutta vaikuttava sävellys, kauniit lyriikat ja Ronnien sanoinkuvaamattoman upea tulkinta. Jos joku kysyy minulta, miksi pidän Dioa maailman parhaana laulajana, käsken häntä kuuntelemaan tämän kappaleen. On kyllä käsittämätöntä miten niin pienestä miehestä voi lähteä niin uskomaton ääni. Pakko myöntää että koin pienen pettymyksen tunteen kun selvisi että osa biisin melodiasta on peräisin eräästä Jimi Hendrixin kappaleesta. Kopiointi ei kuitenkaan ollut niin räikeää kuin aluksi ehdin jo pelätä, joten annettakoon se Rainbow'lle anteeksi.

Seuraava albumia jatkava raita Snake Charmer onkin sitten täysi edeltäjänsä vastakohta. Hieman soul-vaikutteinen, menevä kappale. Ei todellakaan täytemateriaalia, mutta ei ehdottomia suosikkejakaan. Temple of the King on levyn neljännen raidan ohella toinen albumin eeppisistä balladeista. Jos pitäisi valita vain viisi maailman parasta kappaletta, tämä olisi aivan ehdottomasti omalla listallani. Ronnie James Diolle mikään ei ollut mahdotonta ja tämä kappale on aivan loistava esimerkki siitä.
Ikävä kyllä pop-vaikutteisempi If You Don't Like Rock 'N' Rollin suorastaan räjähtävä alku pilaa hieman edellisen kappaleen luomaa rauhallista, eeppistä tunnelmaa. Biisillä ei välttämättä vielä atomeja haljota, mutta se tuo menevämpää ja rennompaa tunnelmaa osittain melko vakavahenkiselle levylle.

Sixteenth Century Greensleeves lopettelee hyvin levylle ominaisen teeman - upeat lyriikat, upea Ronnie, upea tunnelma. Instrumentaalisen kappaleen, Still I'm Sad, olisi mielestäni voinut ehkä sijoittaa albumin kahdeksanneksi raidaksi ja jättää SCG:n levyn päättäjäksi, mutta albumi toimii upeasti näinkin joten sen suurempaa kritisoitavaa minulla ei siitä ole.

Vaikka tavallisesti olenkin paljon raskaamman musiikin ystävä, Ritchie Blackmore's Rainbow on täydellinen esimerkki siitä, miten vaikuttava aavistuksen verran kevyempikin levy voi olla. Itse en ollut edes tietoinen albumin kahdesta coverkappaleesta ennen kuin rupesin aikoinaan ottamaan levystä selvää. Tulkinta ja toteutus ovat kyllä onnistuneet äärimmäisen hyvin, sillä itse kuvittelin Quartermass- ja Yardbirds-covereiden Black Sheep of the Family ja Still I'm Sad olevan Rainbow'n omia sävellyksiä!
Kunnianmaininnan saa myös aivan uskomattoman upea kansitaide, parempaa ei olisi voinut tälle levylle olla. On kyllä aika uskomatonta että musiikki lähes 40 vuoden takaa voi kuulostaa tältä. Itseltäni löytyy tämä julkaisu sekä CD- että LP-versioina, onhan tämä sentään yksi maailman parhaita albumeja, ja vinyyliltä kuunteluelämys on vähintään tuplasti niin hieno kuin tavallisesti.

Man on the Silver Mountain 5/5
Self Portrait 4/5
Black Sheep of the Family 3/5
Catch the Rainbow 5/5
Snake Charmer 4/5
The Temple of the King 5/5
If You Don't Like Rock 'N' Roll 3/5
Sixteenth Century Greensleeves 5/5
Still I'm Sad 4/5

= 38/45

Ritchie Blackmore's Rainbow 84 %

torstai 8. elokuuta 2013

Esipuhe

Itse olen suuri musiikin harrastaja. Kovista yrityksistä huolimatta en ole koskaan oppinut soittamaan mitään, saati sitten laulamaan. Sen sijaan käyn keikoilla ja festareilla, keräilen musiikkia eri formaateissa ja etsin uusia bändejä jatkuvasti. Olen oikeastaan kuunnellut musiikkia koko ikäni, tosin vasta ala-asteen lopulla siitä tuli erityisen tärkeä juttu ja elämää suurempi asia. Musiikin kuunteluni ulottuu enemmänkin raskaaseen puoleen - genrerunkkaukseen en rupea mutta ehdottomiksi lempibändeikseni voin mainita Iron Maidenin, Gamma Rayn, Running Wildin, Manowarin, Edguyn sekä Saxonin. Muita suuria rakkauden kohteita ovat Judas Priest, Scorpions, Queen, Venom ja Rainbow, sekä tietysti herra Dion tuotanto oikeastaan kaikkialla missä hän ehti ikinä vaikuttaa. Eri lajeja siis löytyy, mutta koko homma pyörii kuitenkin enemmän tai vähemmän perinteisen heavy metalin ympärillä. En väitä musiikkimakuani laajaksi sillä sitä se ei todellakaan ole - itselleni tuo käsite merkitsee sitä että omaan mieltymysalueeseen sisältyy useita kokonaan eri genrejä, ei siis pelkästään yhden sellaisen alalajeja.

Olen aina tykännyt kritisoida asioita ja muutenkin verbaalista lahjakkuutta löytyy - tosin harrastusmielessä, ammattina sellainen ei kiinnosta. Omistan useita satoja CD-levyjä noin 150 eri esittäjältä (päivittämätön kokoelma löytyy täältä) ja tänä vuonna aloitettu vinyylien ja kasettien keräilykin alkaa olla hyvällä mallilla. Tarkoituksenani on kuunnella ja arvostella jokainen äänite yksi kerrallaan tähän blogiin. Arvostelulla en tarkoita mitään muutaman rivin kommentointia yhdestä viiteen tähteen -asteikolla, vaan ihan kunnollista analyysiä. Aika mahdottomaltahan se kuulostaa kun nykyisin noita fyysisen musiikin julkaisuja tulee hankittua vähintään viisi lisää joka kuukausi, mutta eihän tässä mihinkään ole kiire. Mitään säännöllistä postaustahtia en tosin noudatakaan, kirjoittelen sen mukaan kun mieli tekee. Ehdotuksia ja toiveita arvosteltavista julkaisuista saa myös toki pistää!