perjantai 9. tammikuuta 2015

# 10 Gamma Ray - Land of the Free (1995)

Tämän blogin perusteella elämäntehtäväni on kirjoittaa levyarvosteluja ainoastaan akselilla Sabaton-Edguy-Gamma Ray... Mutta minkäs sille voi, että nuo bändit tekevät vaan niin perkeleen hyviä albumeja.

"I never tried to catch the rainbow
But in the end I have a dream"

Mennään kuitenkin itse asiaan, eli tämän päivän levyyn. Hansenin lähdettyä Helloweenista vuonna 1988 hän perusti oman projektinsa, Gamma Rayn. Bändi julkaisi kolme mahtavaa albumia: Heading For Tomorrow (1990), Sigh No More (1991) ja Insanity & Genious (1993), joilla laulajana toimi myöhemmin Primal Fearin perustanut Ralf Scheepers. Mies kuitenkin lähti lätkimään näiden kolmen levytyksen jälkeen, sillä 700 kilometrin välimatka Hampurista oli kaikille liikaa, eikä jätkä tainnut muutenkaan olla jutussa täysillä mukana, sillä hän oli monien muiden joukossa samaan aikaan hakenut uudeksi laulajaksi Judas Priestiin Halfordin lähdettyä menemään. Gamma Rayn tulevan levyn äänitykset piti aloittaa, ja kaikkien odotuksista poiketen Hansen päätti itse ottaa vokaalit haltuunsa. Minulle tuo päätös on lottovoitto, sillä niin paljon kuin pidänkin Scheepersistä, kyllä Kain ääni vaan on Gamma Rayssa se juttu.

Land of the Freetä pidetään yleisesti bändin parhaana albumina, eikä suotta. Albumi on myös oma suosikkilevyni Raylta, sillä ikävä kyllä muut suosikkini, todella upeat No World Order! (2001) ja Somewhere Out in Space (1997) jäävät auttamatta näin käsittämättömän levyn jalkoihin. Kokonaisuus on vain kerrassaan mahtava. Eeppinen, lähes yhdeksänminuuttinen aloitusbiisi, nopeaa riffiä, upeaa kertosäettä, hitaampaa, lähes balladimaista materiaalia... Lisäksi levyllä on peräti kolme alle minuutin pituista raitaa, jotka toimivat lähinnä siirtyminä muiden kappaleiden välillä.

"Here in dreamland we will not obey our masters"

Levyn aloittaa yksi bändin tunnetuimmista kappaleista: tietystikin upea Rebellion in Dreamland. Tämä on kiistatta yksi Hansenin parhaista tekeleistä ja Gamma Rayn kappaleista. Ja kappaleista maailmassa ylipäänsä. Rauhallisten ja voimakkaampien osuuksien tasapaino on täydellinen. Biisissä riittää monimuotoisuutta ja vauhtia, mutta silti se loppuu yhtä rauhallisesti kuin alkoikin. Hansenin äänestä huokuu sellainen uhma, että voisi kuvitella hänen olevan itse mukana kapinassa. Sanoitukset ovat yhdet bändin kirjaston timanttisimmista, eikä tämän kappaleen mahtia vaan voi millään vähätellä. Jos tässä vaiheessa luulee kuulleensa levyn parhaan osuuden, erehtyy pahasti. Tätä levyä ei edes pitäisi ajatella yksittäisinä kappaleina, vaan kokonaisuutena. Jokainen raita aivan kuin alkaa siitä, mihin edellinen päättyi, enkä välillä itsekään huomaa biisin jo vaihtuneen. Aivan käsittämätöntä. Tämä on täydellinen kokonaisuus.

Aloituskappaleen harmonisen lopun jälkeen saadaan potkua, kun Man On a Mission lähtee käyntiin. Vähintäänkin vauhdikkaaksi kuvailtava kappale vakuuttaa viimeistään nekin, jotka eivät Rebellionista syttyneet (onko tällaisia ihmisiä olemassa?). Myös tässä kappaleessa... kuten koko levyllä, on aivan mahtavat sanoitukset, ja erityisesti loppupuolen "Give us a change to live..." -osuus on levyn parhaita hetkiä! Siinä missä levyn aloituskappale on kuvailtavissa eeppiseksi ja salaperäiseksi, Man On a Mission on tiukkaa paahtoa, eikä vauhti hidastu lainkaan.

"Now it's time to break the silence 
and the truth shall be revealed
take the question mark from your head
let the fairytale be real"

Yksi näistä mainitsemistani alle minuutin pätkistä on Fairytaleksi nimetty ralli, joka on ehkä maailman upein 50 sekunnin biisi. Vain Gamma Ray voi mahduttaa noin lyhyeen hetkeen jotain näin kaikin tavoin järjettömän hienoa. Siirtymä seuraavaan raitaan hieman töksähtää, mutta Alive '95 -livelevyllä tämä on toteutettu aivan upeasti, kun vauhdikkaasta lopusta siirrytään suoraan Tribute to the Pastin rummutukseen.

Albumin neljäs raita on All of the Damned, joka sekin loistaa lyriikkapuolellaan... ja muutenkin aivan kaikin tavoin. Miksi edes mainitsen asiasta erikseen jokaisen kappaleen kohdalla, kun joka ikisen raidan sanoitukset ovat täyttä timanttia. Aivan kuin Eaglesin Hotel Californiasta nopeutettu soolo on tietysti jotain, mitä en voi olla huomaamatta, mutta tarttuva kertosäe korvaa senkin, eikä kappaleessa ole muutenkaan mitään moitittavaa - päin vastoin. Sääli, ettei tätä mestariteosta soiteta liiemmin livenä, sillä todella, todella mielelläni kuulisin sen. Perässä tulee edellisen kappaleen melodiasta tehty harmonia nimeltään Rising of the Damned, joka siirtyy - yllätys yllätys - tällä kertaa vauhdikkaaseen Gods of Deliveranceen. Rumpuintrolla alkava ralli ei välttämättä ole aivan levyn parhaita hetkiä neljän ensimmäisen kappaleen rinnalla, mutta menoa kuitenkin riittää.

"Remember, when you're out there
Don't look back at all"

Seitsemäs raita, Farewell, on yksi levyn kauneimpia hetkiä. Toki kaikki albumin kappaleet ovat omalla tavallaan kauniita, mutta tämä on kaunis koskettavalla tavalla. Aivan käsittämättömän upeilla lyriikoilla varustettu balladi täydentää muuten melko vauhdikasta levyä astetta herkemmällä puolella. Aivan kuin Hansenin tulkinta ei olisi tarpeeksi jo sellaisenaan, kappaleen loppupuolella vokaaleihin astuva Blind Guardian -nokkamies Hansi Kürsch tuo biisiin vielä aivan omat vibansa. Farewell tuo joka kerta kylmät väreet, ja kuolisin onnellisena, jos saisin kuulla tämän livenä bändin soittamana. Itse asiassa tämä on juurikin sellainen kappale, jonka voisin haluta soitettavan omissa hautajaisissani.

Salvation's Calling takaa paluun vauhdikkaaseen menoon, sillä sitä tässä kappaleessa todellakin riittää! Ei sinänsä mitään uutta ja näyttävää, mutta takuuvarmaa Gamma Ray -laatua. Meno sen kuin yltyy, kun albumin nimikkokappale Land of the Free pärähtää näyttävästi käyntiin. Kuten nimikkokappaleen kuuluukin, tässä tapauksessa se tiivistää koko levyn moninaisuuden yhteen pakettiin. Jos joku kysyisi minulta, miltä tämä levy kuulostaa, soittaisin hänelle tämän kappaleen. Itselläni kesti todella kauan tajuta, että Michael Kiske laulaa muun muassa kertosäkeen korkeimmissa osuuksissa. En edes kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota: keskityin vain siihen, että mitä se ikinä onkin, se kuulostaa aivan uskomattoman hyvältä.

"High above at the edge of the world
We're searching for glory and peace
When the time has come, you will see
Our return to the land of the free"

The Saviour on 40 sekunnin mittainen, instrumentaalinen pätkä, jota itse pidän enemmän seuraavan kappaleen introna, kuin omana raitanaan. Levyn kolmanneksi viimeinen kappale, Abyss of the Void alkaa rauhallisesti, mutta aloituskappaleen tapaan nousee suureksi ja mahtavaksi. Varsin tarttuva kertosäe takaa sen, että "the evil abyss of the void" - tai vaihtoehtoisesti "the evil will make up his mind", kuten itse kuulin ensimmäiset puoli vuotta - kaikuu koko loppupäivän korvien välissä. Jos joku kutsuu tätä kappaletta paikallaan junnaavaksi, hänen täytyy olla kuuro.

Time to Break Free on kappale, jota suorastaan inhosin todella pitkään. Skeletons And Majesties Live -dvd:tä aikani pyöritettyä huomasin kuitenkin, että tämähän on oikeastaan aika menevä ja iloinen biisi. Ehkä juuri siksi biisi toimiikin paremmin yksinään, sillä tätä kappaletta lukuunottamatta levy pitää sisällään todella eeppisiä ja mystisiä tunnelmia, kun taas tämä biisi lähes oksentelee sateenkaaria positiivisuudellaan. Olen aina tykännyt Kiskestä laulajana, ja hänet oli kuulemma hankittu hoitamaan homma, koska Hansen oli laulanut kappaleen muun bändin mielestä liian Kisken kuuloisesti (?!), eikä siitä pidetty. Itse kuitenkin kuulisin kappaleen mielelläni myös Hansenin laulamana - edellämainitussa liveversiossa hän vetääkin muutamat kertosäkeet yksinään, ja oikein mainiosti vetääkin. Koko kappale on sanoituksistaan lähtien niin positiivinen, ettei tätä vain voi kuunnella hymyilemättä.

"Now I know, there's a better way
Let my heart ride out for a brighter day"

Levyn viimeinen kappale, Afterlife, on omistettu Helloweenin entiselle rumpalille, itsemurhan tehneelle Ingo Schwichtenbergille. Kuolemaa ja sen jälkeistä elämää käsittelevät lyriikat tuovat vähintäänkin kylmät väreet, kun kappale on muutenkin tunnelmaltaan aavemainen ja hämyinen, ehkä jopa hieman ahdistava. Jos minä kuolisin, ja joku tekisi minulle kappaleen, haluaisin sen kuulostavan juuri tältä. Afterlife on täydellinen lopetuskappale näin upealle albumille, ja se jättää osaltaan hieman salaperäisen tunnelman. Vuonna 2007 julkaistu levyn "jatko-osa" (joka olisi hyvä levy, jos se olisi nimetty miksi tahansa muuksi kuin Land of the Free II:ksi) ei todellakaan jatka siitä, mihin tässä jäätiin, mutta todellinen klassikkolevy ansaitsee aina veroisensa lopetuksen.

Kuuntelin alkujaan Gamma Rayta melko pitkään, ennen kuin tutustuin kunnolla tähän albumiin. Niin upeita levyjä kuin ensimmäiseni, No World Order! ja Powerplant (1999) ovatkin, jäin kyllä alkufiilistelyissä paljosta paitsi. Land of the Free on kokonaisuutena bändin paras albumi, aivan varmasti paras koskaan tehty power metal -albumi, eikä se jää myöskään merkitykseltään minulle todellakaan vähäiseksi. Itse asiassa levyn kannesta tuttu Fangface komeilee käsivarressanikin. Harvalla levyllä on kolmetoista näin upeaa biisiä - ja vaikka alle minuutin pätkiä ei laskettaisi mukaan, harvalla levyllä on silti edes kymmentä näin upeaa biisiä. Levyn soundit ovat aivan mahtavat, sillä mitä tahansa kappaletta voi kuunnella myös yksittäin, eikä silti varmasti erehdy siitä, miltä albumilta se on peräisin. Tarttuvia kertosäkeitä, hyviä koukkuja, upeita riffejä, ja kerta kaikkiaan aivan uskomattomia sanoituksia. Tällaisia albumeita tarvitaan niin paljon lisää.

Rebellion in Dreamland 5/5
Man on A Mission 5/5
Fairytale 5/5
All of the Damned 5/5
Rising of the Damned
Gods of Deliverance 5/5
Farewell 5/5
Salvation's Calling 5/5
Land of the Free 5/5
The Saviour
Abyss of the Void 5/5
Time to Break Free 5/5
Afterlife 5/5

55/55

Land of the Free 100 %

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

# 9 Edguy - Hellfire Club (2004)

Viikon takaisten Edguyn keikkojen myötä bändin tuotanto on pyörinyt soittimessa enemmän kuin laki sallii, eikä muille orkestereille ole ollut oikeastaan lainkaan tilaa. Ennen viime viikkoa en ollut juurikaan kuunnellut Edguyta kunnolla hetkeen, tietysti alkuvuodesta ilmestynyttä Space Police (Defenders of the Crown) -levyä lukuunottamatta. Pienen tauon jälkeen koko tuotanto on avautunut jälleen täysin uudella tavalla, ja löysin erityisesti tästä Hellfire Clubista aivan uuden ystävän.

"Ladies and gentlemen, welcome to the freak show!"

Levyn aloituskappale, Mysteria alkaa bändin keikoiltakin tutulla Tobiaksen huudolla, ja jopa aavistuksen thrash metal -vaikutteinen riffi lähtee käyntiin. Ei ihmekään, että kappaleen bonusversiossa vierailee itse Kreator-legenda Mille Petrozza - itse asiassa kappale kuulostaakin ajoittain joltain, mitä Phantom Antichristin kaltaiset albumit voisivat pitää sisällään. Mysteria on jopa yllättävän raskasta Edguyn tuotannoksi, mutta se ei ole todellakaan huono asia. Ehdotonta kärkikastia bändin levynaloituskappaleissa, mikä on todella paljon sanottu.

"Come and fly away with me,
and your eyes are gonna see it all
And sleep with the fire - do you feel me? 
Go obtain divinity, be the one you wanna be 
and don't be afraid to give in"

The Piper Never Dies on kymmenminuuttinen, jo paljon power metal -henkisempi eepos. Albumin teossa mukana olleen saksalaisen Deutsches Filmorchester Babelsbergin olemassaolo tulee erittäin selkeäksi, mutta orkesteri sopiikin paremmin kuin hyvin tämän kaltaisiin biiseihin. Melko rauhallisesti alkava kappale pitää sisällään upeita sooloja sekä perinteisen, hyvin Edguy-tyylisen kertosäkeen. Suuresta hehkutuksesta huolimatta en ole koskaan pitänyt tätä yhtenä bändin - tai edes levyn - parhaista kappaleista. Vaikka kappaleessa riittää eri tasoja, ja se ainoastaan huipentuu loppua kohti, kuitenkin se mukaansa vievä koukku puuttuu tästä. Albumin kolmas raita, We Don't Need a Hero taas on viimein sitä aitoa power metalia, jota ainakin allekirjoittaja on tässä vaiheessa kahden kappaleen verran odotellut. Laukkakomppia kulkeva biisi huipentuu voimakkaaseen, lähes mukanaan vievään kertosäkeeseen, sekä mahtavaan, erittäin melodiseen sooloon. Sanoitukset ovat todella onnistuneet, ja koko paketti täyttä rautaa.

Tämä levy tuo itselleni ensimmäisenä mieleen aivan käsittämättömän upeat kertosäkeet, jotka ovat lähes joka kappaleessa bändin parasta antia. Kaksi kappaletta ovat kuitenkin yli muiden, ja toinen niistä on Down to the Devil. Kappale alkaa aivan upealla, rauhallisella pianokuviolla, joka saa kuitenkin väistyä, kun upeat riffit räjäyttävät potin. Jos edellinen kappale oli kuin lottovoitto, tämä vastaa vähintään timanttikaivoksen löytämistä. Tämä on niitä kappaleita, joiden mukana on vain pakko laulaa mukana ja eläytyä täysillä. Tässä on kaikki täydellisyyden ainekset - ehdottomasti yksi koko bändin tuotannon parhaita kappaleita.

"No I don't care what you say
Into the darkness I plough my way
I'm striking out for paradise
To be the one I am"

Albumin viides kappale, King of Fools oli yksi ensimmäisiä kappaleita, joita ikinä kuulin Edguylta. Tobiaksen sanoin idiooteista kertova kappale on huomattavasti radioystävällisempää materiaalia edellisiin neljään verrattuna, ja sanoituksetkin ovat helppolukuisempaa materiaalia. Tarttuva kertosäe kokoaa palapelin upeaksi kokonaisuudeksi, ja hitin ainekset ovat kasassa. Loistava kappale henkilölle, joka ei ole koskaan kuunnellut bändiä - tämä nimittäin saa varmasti haluamaan lisää.  Vaikka itse olen erittäin balladivastainen ihminen, Forever on ehkä yksi upeimpia slovareita, mitä olen koskaan kuullut. Tässä ei ole sitä kaikkea kliseisyyttä, mitä esimerkiksi Rocket Ride -albumin Save Me tarjoilee. Sanoitukset ovat yksinkertaisesti kuvailtuna aivan älyttömän kauniit, ja Tobiaksen tulkinta tuo joka kerta kylmät väreet. Kappaleessa on aina ollut minulle tiettyä henkilökohtaisuutta, mutta ilman sitäkin se on aivan täydellinen paketti.

"Blood red prophet in the sky
We’re standing under the moon
Come down with fire
See the creature come alive
Standing under the moon
Come down with fire"

Jos edellisessä kappaleessa oli jollekin liikaa nössöilyä, Under the Moon pitää huolen, että seuraava kappale potkii senkin edestä. Tältä kuulostaisi Helloween, joka on päättänyt siirtyä pimeälle puolelle! En haluaisi viljellä liikaa sanaa "täydellinen" tässä arviossa, mutta levyn seitsemäs raita vain on kaikkea upeaa, ja etenkin sitä. Täyttä power metal -tykitystä alusta loppuun kera upeiden sanoitusten, ei tällaisesta voi olla tykkäämättä!  Kahdeksas kappale, Lavatory Love Machine taas on albumin pakollinen vitsi, joka on kylläkin toteutettu niin helvetin hyvin, ettei se edes ole vitsi. Kaksimielisillä sanoituksilla varustettu, lentämisestä kertova hard rock -vaikutteinen kappale on väännetty niin kieli poskella, ettei mikään voi edes mennä enää vikaan. Tarttuva kertosäe, melodia ja Tobin huudot sopivat teemaan kuin nyrkki silmään. Musiikillisesti kappale ei ehkä ole aivan muun levyn materiaalin tasolla, mutta idea on niin ominaista Edguyta, kuin vain on mahdollista.

"Now if I gotta die
I'll have been stiff 
and smiling till the crash
Let them know I've been alive
Till I made my final splash"

Rauhallisella, akustisella kuviolla alkava Rise of the Morning Glory on toinen näistä kertosäekappaleista, mitä jo aiemmin hehkutin. En valehtelisi yhtään, jos väittäisin, että tässä kappaleessa on ehkä yksi koko power metal -genren parhaista kertosäkeistä - niin huvittavien sanoituksien kuin sovituksensakin osalta. Kyllä tälle jäävät Hansenin 2000-luvun kynäilyt auttamatta kakkoseksi! Paketin kruunaa mahtava soolo, joka varmistaa, että tämä on yksi allekirjoittajan ykkössuosikkeja koko bändin tuotannosta. Kappale on jälleen loistava esimerkki Edguylle ominaisesta huumorista - vain tämä bändi pystyy tekemään täyden kympin biisin aamuseisokista!

Kahden kappaleen välissä oleva, jonkinlaisena introna Navigatorille toimiva Lucifer in Love on ehkä yksi bändin epämääräisimmistä tuotoksista ikinä. Tuossa puolessa minuutissa Down to the Devil -kappaleen pianomelodian taustalla kuullaan todella epämääräistä mölinää ja ähkimistä, mutta silti tämä ei vedä vertoja Tinnitus Sanctus -levyn todelliselle pohjanoteeraukselle, kappaleelle nimeltään Aren't You A Little Pervert Too?. Itse varsinainen kappale, Navigator eroaa hieman levyn muusta materiaalista jo hitaan temponsakin puolesta. Tarttuva melodia ja kertosäe tästä toki löytyvät, mutta kappale kompastuu samaan kiveen, kuin The Piper Never Dies: jotain tärkeää jää puuttumaan. Koko lähes viisi ja puoliminuuttinen tuntuu junnaavan paikallaan, huipennusta ei tule, eikä kappaleesta jää mitään erityistä mieleen.

"You can fly, reach for the sky
It's the rise of the morning glory
Scream and shout, cry it out loud
We are coming back to life"

Levyn päättävä kappale, The Spirit Will Remain on juuri tällainen slovari, joka ei uppoa minuun lainkaan. Hitaissa biiseissä on usein se hyvä puoli, että niistä löytyy yleensä loppupuolelta voimakkaampi kohta, eikä kappale lässähdä. Tästä sellaista ei kuitenkaan löydy, ja koko harmoninen viisu tuo mieleeni lähinnä kappaleen "You Raise Me Up", mikä ei todellakaan ole hyvä asia, kun kyseessä on bändi nimeltään Edguy. Olisin kaivannut näin upealle levylle jotain todellista loppuhuipennusta, mutta omalla kohdallani se on Rise of the Morning Glory, johon usein päätänkin tämän levyn kuuntelun. Ikävää, että levyn viimeinen kappale floppasi näin pahasti - alkupään kappaleiden kaltaisella kunnon tykityksellä tai pienellä hiomisella tästä olisi saatu todellinen viiden tähden albumi. Joka tapauksessa Hellfire Club kuuluu aivan selkeästi bändin parhaan tuotannon joukkoon, sillä parista arviointivirheestä huolimatta levyltä löytyy aivan upeaa materiaalia, ja todella paljon. Ei unohdeta myöskään mainita, että koko albumi on kolmea kappaletta lukuunottamatta täysin mastermind Sammetin kynästä peräisin, vielä kun miehellä oli hiuksetkin päässä! Jos tämä albumi ei vakuuta jotakuta, hän voi sytyttää itsensä tuleen ja miettiä uudemman kerran.

Mysteria 5/5
The Piper Never Dies 4/5
We Don't Need a Hero 5/5
Down to the Devil 5/5
King of Fools 5/5
Forever 5/5
Under the Moon 5/5
Lavatory Love Machine 5/5
Rise of the Morning Glory 5/5
(Lucifer in Love)
Navigator 4/5
The Spirit Will Remain
2/5

50 / 55

Hellfire Club 91 %

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

# 8 Sabaton - Heroes

Toukokuussa ilmestynyt ruotsalaisbändin uuden kokoonpanon ensimmäinen studioalbumi on mitä luultavammin paras levytys, mitä koko 2010-luvulla on tehty. Bändin viimeisten julkaisujen, The Art of Warin (2008), Coat of Armsin (2010) ja Carolus Rexin (2012) ansiosta odotukset uudesta levystä olivat todella korkealla, mutta silti Sabaton veti reippaasti riman yli. The Art of War oli pitkään ehdoton suosikkialbumini bändiltä, mutta nyt, kun Heroes on kuunneltu alusta loppuun saakka suurin piirtein 70 kertaa, kyllä se vaan vie lopulta ensimmäisen sijan. Albumin kappaleiden teemana ovat nimensä mukaisesti sankarit, tarkalleen ottaen toisen maailmansodan aikaiset sellaiset. Idea levyyn syntyi todellisuudessa jo vuosia sitten ennen Coat of Armsin julkaisua, ja inspiraatio moniin kappaleisiin tuli suoraan faneilta.

 Some men return from a war in a bag, 
and yet the world knows their story
Others return, unwilling to brag, 
alive and humble at heart

Omassa digipack-versiossani (jonka ostin ihan vaan yllä olevan, hienomman kannen takia) on kymmenen varsinaisen kappaleen lisäksi kaksi bonusbiisiä, 7734 ja Man of War. Ensinnä mainittu on uudelleenäänitys Metalizerin aikaisesta loistavasta kappaleesta, eikä tuon toisenkaan biisin merkitystä tarvitse kauaa miettiä. Kyseessä on siis kunnianosoitus Manowarille, ja kappaleen sanoitukset koostuvatkin lähinnä kyseisen bändin albumien ja kappaleiden nimistä. Biisi alkaa myös luonnollisesti hyvin manowarmaisella huudatuksella, tunnelma on tarkoituksella haettua ja siinä on myöskin hyvin onnistuttu. Alkuun en tästä kappaleesta pitänyt, ja itse asiassa vieläkin vähän kummastelen tribuuttibiisin bändivalintaa, mutta Sabaton varmasti teki minkä parhaaksi näki. En tavallisesti kommentoi näitä bonareita, mutta tällä levyllä ne olivat erittäin hyvin onnistuneita, sekä varsinaisen levyn sisältöön sopivia. 7734:n uusiminen oli todella hieno veto! Alkuperäinen versio on peräisin vuodelta 2002, jolloin bändin soundit olivat vähän mitä olivat, eikä Joakimin äänikään ollut nykyisen kaltaisessa vireessä. Loistavia versioita kumpikin joka tapauksessa! (Fun fact: kappaleen nimi on laskimeen kirjoitettaessa ylösalaisin katsottuna "hell")

Alkuunsa levyllä oli muutama biisi, joista en niinkään tykännyt. Varsinkin Ballad of Bull on joutunut kriitikoiden syyniin ja saanut paljon palautetta yleisellä tasolla, sillä se on niin epäsabatonmainen kappale. Kuten joka ainoa kerta tämän bändin kanssa, opin itse tykkäämään niistäkin biiseistä, jotka eivät alkuunsa kuulostaneet niin hyvältä. Arvostelussa avasin aika paljonkin tarinoita sanoitusten takana, sillä mielestäni olisi vähän typerää pitäytyä pelkässä musiikillisessa puolessa, kun on kuitenkin konseptialbumista kyse. Itselleni Joakim-Pär-Thobbe-Chris -kokoonpano on aina ollut rakas, sillä se oli aktiivinen silloin, kun itse löysin bändin. Tämä levy tuntui itselleni heti paljon luonnollisemmalta, koska sillä soittaa juuri se porukka, jonka soittamana olen tottunut Sabatonia keikoilla ja livetallenteilla näkemään.


Canvas wings of death - prepare to meet your fate
Night bomber regiment, 588

Albumin aloitusraita, nopeatempoinen Night Witches kertoo rykmentti 588:sta, eli venäläisistä naispuolisista pommittajapiloteista. Ryhmän taktiikkana oli liitää ääneti kohteensa luokse ja pudottaa pommi vasta tarpeeksi lähellä, jolloin ainoastaan tuuli saattoi paljastaa heidän sijaintinsa. Ääni muistutti noitien luudanvarsia, mistä johtuen saksalaissotilaat antoivat rykmentille lempinimen Nachthexen, yönoidat. Tarttuvalla kertosäkeellä varustettu ralli on taattua Sabatonia alusta loppuun, ja tuo ehkä aavistuksen verran mieleen The Art of War -albumin aloituskappaleen, Ghost Divisionin. Biisivalinta on albumin ensimmäisenä raitana paras mahdollinen, jälleen kerran levy potkaistaan käyntiin mahtavalla tavalla, eikä kenellekään pitäisi jäädä epäselväksi, mistä tämä bändi on tehty.

 Melodisella riffillä alkavan, rytmikkään No Bullets Flyn sankari on saksalainen lentäjä Franz Stigler, jonka tehtävänä oli ampua englantilaisen Charlie Brownin B-17 -kone alas taivaalta. Päästessään tarpeeksi lähelle, Stigler huomasi koneen olevan hirveämmässä kunnossa, kuin hän oli ikinä nähnyt. Mies lensi koneen vierelle ja viittoi peloissaan olevaa, haavoittunutta Brownia seuraamaan häntä. Stigler saattoi ja opasti hajoamispisteessä olevan koneen hieman Pohjanmeren yli kohti Englantia, jonka jälkeen hän palasi takaisin. Laskeutuessaan hän kertoi muille vihollisen koneen pudonneen mereen, eikä kukaan Charlie Brownia ja hänen hänen miehistöään lukuun ottamatta saanut tietää tapahtuneesta. Edellisen kappaleen tavoin jatketaan menevillä kertosäkeillä sekä tarttuvilla riffeillä ja sanoituksilla. Vaikka kokoonpano on tällä levyllä kahta jäsentä vaille aivan uusi, meno ei ole muuttunut lainkaan - ja jos onkin, ainoastaan parempaan suuntaan. Loistavan albumin tunnistaa siitä, että joka kerta kuunnellessa tekee mieli laulaa aivan koko ajan mukana. Tämä on juuri sellainen albumi!

Sent over seas to be cast into fire
Fought for a purpose with pride and desire
Blood of the brave, they would give to inspire
Cobras fumantes, your memory lives

Mahtipontisen Smoking Snakesin nimi perustuu vanhaan sanontaan, joka kuuluu "It's more likely for a snake to smoke a pipe than for the Brazilian expeditionary force to go to the front and fight". Vuonna 1944 yli 25 000 brasilialaista kuitenkin lähti toiseen maailmansotaan, ja kappaleen tarina kertoo kolmesta sotilaasta, jotka taistelivat todella rohkeasti paljon suurempia joukkoja vastaan. Viholliset hautasivat heidät lopulta, kera tekstin "here rest 3 Brazilian heroes." Kappaleen sanoituksissa on hieman portugalin kieltä, joka kääntyy vapaasti muotoon "smoking snakes, your memory lives". Alan kohta oikeasti uskoa omaa heittoani, että Joakimilla on muistivihko lausahduksista, jotka on pakko sisällyttää vähintään kerran jokaiselle levylle. Paying the price, in despair, thunder of guns, perish in flames...

Levyn neljäs kappale, Inmate 4859 kertoo Witold Pileckistä, puolalaisesta sotilaasta, joka soluttautui väärillä papereilla Auschwitziin tuhotakseen sen sisältä päin. Miehellä oli joukkoja leirin ulkopuolella, mutta ne eivät koskaan saapuneet auttamaan. Witold löysi arkaluontoisia todisteita leiristä ja onnistui pakenemaan, mutta kukaan ei uskonut miehen kertomuksia, ja hänet tuomittiin maanpetturuudesta. Kappaleen nimi tulee keskitysleirin sellistä numero 4859, jossa Pilecki oli. Biisi poikkeaa levyn muusta materiaalista hidastempoisuutensa ansiosta, ja synkkyys niin sävellyksessä kuin Joakimin tulkinnassakin sopivat kappaleen aiheeseen kuin nyrkki silmään. En aluksi lämmennyt tälle, mutta tarinan luettuani ymmärsin edellä mainitut seikat paremmin, ja nykyisin pidän kappaletta aivan loistavana, vaikkei se levyn parhaimmistoa olekaan. Erityisesti soolon jälkeinen, loppupuolen mahtipontisempi osuus ja ahdistunutta tunnelmaa luova kuoro ovat aivan mahtava lisäys tämän kaltaiseen kappaleeseen.

Sent to a prison, where heroes are judged as traitors
Accused of treason, fought for freedom
Sentenced by countrymen under foreign influence
Men he once fought to free

Albumin ensimmäinen sinkkujulkaisu To Hell And Back vakuutti jo ensikuulemalta, ja se kipuaakin päivänselvästi levyn parhaiden kappaleiden joukkoon. Kappaleen sankari on ehkä tämän levyn henkilöistä tunnetuin, eli Audie Murphy, joka taisteli toisessa maailmansodassa, Koreassa ja Vietnamissa. Murphy sairastui jälkeenpäin sotapsykoosiin ja jäi koukkuun lääkkeisiin, jonka jälkeen hän lukitsi itsensä viikoksi sisätiloihin päästäkseen riippuvuudestaan eroon. Myöhemmin miehestä tuli tunnettu elokuvatähti, ja hän näytteli muun muassa itseään elokuvassa, joka on myöskin nimeltään To Hell And Back. Kappaleen ja leffan nimi ovat peräisin Murphyn samannimisistä muistelmista vuodelta 1949.
Kappaleen sanoitukset pohjautuvat hyvin vahvasti miehen kirjoittamaan runoon nimeltään Crosses Grow On Anzio, jonka voi kokonaisuudessaan lukea täältä. Lisäksi sanoituksissa viitataan miehen sairastamaan shell shockiin, mikä käy ilmi muun muassa kappaleen viimeisessä säkeistössä. Sovitus on tehty aivan upealla tavalla, sillä lyriikat eivät edes näytä suoraan kopioiduilta, vaikka selvästi suurin osa niistä on peräisin tästä runosta. Joakim on lykännyt väliin omia säkeitään, tehnyt yhden bändin uran parhaista sävellyksistä ja laulanut aivan helvetin upean tulkinnan - näin on syntynyt To Hell And Back. Tehtäisiinpä nykyisin enemmänkin tämän kaltaista musiikkia...

"And all along the shore, where cannons still roar, 
they're haunting my dreams, they're still there when I sleep"

The Ballad Of Bull on Sabatonin ensimmäinen selvästi rauhallisempi kappale, ja se kertoo korporaali Leslie "Bull" Allenista. Australialainen Bull taisteli tyynellämerellä Mount Tambussa, ja teki jotain vähintäänkin epätavallista riskeeratessaan oman henkensä, pelastaakseen 12 haavoittunutta toveriaan. Allen meni kaksitoista kertaa keskelle luotisadetta, ja joka kerta hän palasi kantaen sotilasta. Bull ansaitsi myöhemmin urheutensa ja epäitsekkään tekonsa ansiosta Yhdysvaltain armeijan hopeatähden, eli kolmanneksi korkeimman kunniamerkin. Harmoninen tunnelma sopii tarinaan todella hyvin, ja voin jo melkein nähdä sytkärit tämän kappaleen soidessa keikalla. Joakimin vähintäänkin maskuliininen ääni ja ihana aksentti kuitenkin estävät täydellisen lällyilyn, ja balladi on muutenkin toteutettu varsin sabatonmaiseen tyyliin. Tätä kuunnellessa tulee ihan kylmät väreet!

Rauhallisen kappaleen jälkeen saadaan taas potkua, kun vuorossa on Resist And Bite, jonka aiheena on Chasseurs Ardennais -niminen belgialainen jalkaväki. Porukan tarkoituksena oli suojella rajaa ja pitää puolensa Ardennesin taistelussa. Saksan armeijoiden, muun muassa Erwin Rommelin Ghost Divisionin saapuessa paikalle belgialaisten oli tarkoitus perääntyä, mutta viesti ei koskaan tullut perille. Jalkaväli kunnioitti alun perin annettua ohjetta, joka oli puolustaa rajaa kaikin keinoin. Miehet taistelivat niin rohkeasti, että saksalaiset todella luulivat, että heitä vastassa on enemmän kuin vaivaiset 40 kivääriä. Chasseursit jäivät kuitenkin kiinni, ja vangitsijoiden kysyessä muiden sotilaiden olinpaikkaa, belgialaiset vain nauroivat, ja sanoivat, ettei ketään muita ole. Kun kappale julkaistiin, pidin sitä aika tylsänä enkä vakuuttunut lainkaan, mutta nykyisin pidän tätä yhtenä levyn parhaista kappaleista. Varsinkin ensiesitys Kivenlahti Rockin keikalla sai minut ymmärtämään tätä kappaletta paremmin, eiköhän tästä saada vielä keikoilla Primo Victorialle vertaisensa hyppimisbiisi!

We were told to hold the border
And that is what we did
Honored were our orders in despite of our foe

Soldier Of 3 Armies kertoo suomalaisesta sotilaasta, Lauri Törnistä, joka kuului kappaleen nimen mukaisesti kolmeen eri armeijaan. Mies taisteli toisessa maailmansodassa ensin Suomessa kapteenina ja myöhemmin Saksan SS-joukoissa rynnäkköjohtajana, sekä lopulta Vietnamin sodassa Yhdysvaltojen armeijan puolella. Myöhemmin nimensä Larry Throneksi vaihtanut mies saavutti kaikissa armeijoissa kapteenin arvon, oli Mannerheim-ristin ritari, ja sai vielä kuolemansa jälkeen ylennyksen Yhdysvaltain armeijan majuriksi, eikä kunniamerkkien lista muutenkaan aivan lyhyt ole. Se on jokaisen oma asia, pitääkö tällaista miestä sankarina, mutta kiistelemättä Törni teki asioita, joihin moni muu ei olisi koskaan pystynyt. Tämäkin kappale on ehdottomasti levyn parhaimmistoa, tästä löytyy sitä nopeaa pieksemistä, mitä ei levyn muissa kappaleissa ole. Taas hyvä esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisista Wikipedia-pohjaisista lyriikoista voi saada aikaan aivan uskomattoman hienon biisin! Hatunnostot vielä Joakimille siitä, ettei Törnin nimen lausuminen kuulosta tällä kertaa aivan idiootilta. Ja hei, Suomi mainittu, torilla tavataan!

From the Finnish lakes, into Germany and USA
All the wars he came across
Cross of Mannerheim, and Iron Cross, 
a Bronze Star, Purple Heart,
One distinguished flying cross

Far From The Famen sankari on tšekkoslovakialainen Karel Janousek, joka taisteli ensimmäisessä maailmasodassa. Pian mies oppikin lentämään, toimi Tšekkoslovakian ilmavoimissa, ja lähti Ranskaan taistelemaan sotaa vastaan sieltä käsin. Janousek lähti myöhemmin myös Englantiin, jossa hän sai ilmamarsalkan kunniamerkin Royal Air Forcessa. Sodan jälkeen mies palveli vielä kotimaansa armeijassa, mutta joutui vankilaan kommunistihallinnon alla. Paljon taustalaulujen varaan laskevassa kappaleessa riittää jälleen mahtipontisuutta ja rytmiä, eikä tämäkään jää paljoa jälkeen albumin parhaimmistosta.

Eeppinen päätöskappale Hearts of Iron on tarina Berliinin lopputaistelusta vuonna 1945. Kenraali Walther Wenck ymmärsi sodan lopun tulleen, ja sen sijaan, että hän olisi yrittänyt voittaa vihollisen, hän pelasti yli 250 000 ihmistä auttamalla heitä pakenemaan tuhoutuvasta Berliinistä. Kappaleen soolona toimii katkelma saksalaisen Johann Sebastian Bachin sävellyksestä Air. Kiusaan jatkuvasti itseäni miettimällä, mikä tämän levyn kappaleista on se, joka selvästi nousee muita korkeammalle, mutta olen alkanut tulla tulokseen, että tämä se on. Sävellys on omalla tavallaan aivan uskomattoman kaunis, eikä Joakimin keksimonsteri-imitaatioita kertosäkeessä voi olla rakastamatta. Jälleen tarina kappaleen takana on onnistuttu kiteyttämään sovitukseen aivan upealla tavalla, ja tietynlainen lopun tunnelma on aistittavissa.

See the city burn on the other side
Going down in flames as two worlds collide
Who can now look back with a sense of pride?
On the other shore, there's the end of the war...

Päivitin tuossa juuri Facebookiin, että Sabaton on parasta, mitä musiikkimaailmassa on tapahtunut tämän vuosikymmenen aikana, ja tottahan se on. Masters of the World, todellakin. Sabaton on tällä hetkellä maailman kymmenen myyvimmän artistin joukossa, eikä bändi ole ollut pystyssä kuin yhden mopoikäisen teinin elämän verran. Tästä bändistä tulee vielä jotain todella suurta. Sabaton on yksi parhaita livebändejä, mitä itse olen todistanut, ja se on opettanut minulle paljon enemmän historiaa kuin yläasteaikainen opettajani ikinä. Heroesilla ei ole yhtäkään huonoa kappaletta, se on aivan uskomattoman hyvin toteutettu levy upeilla tarinoilla ja upeilla muusikoilla. Monilahjakkuus Joakim Brodén on jälleen säveltänyt albumin jokaisen kappaleen, ja hoitanut sanoituspuolen yhdessä basisti Pär Sundströmin kanssa. Lisäksi Brodén on hoitanut albumilla vokaalien lisäksi myös kosketinsoitinosuudet! En muista, milloin olisin viimeksi rakastunut johonkin albumiin näin paljon. Last.fm -tilastoni vasta hauskaa luettavaa ovatkin... Toivon, että voin parin vuoden päästä sanoa ajatelleeni Heroesin olevan täydellinen albumi, kunnes kuuntelin uuden levyn. Sitä odotellessa!

Night Witches 5/5
No Bullets Fly 5/5
Smoking Snakes 5/5
Inmate 4859 5/5
To Hell And Back 5/5
The Ballad Of Bull 5/5
Resist And Bite 5/5
Soldier Of 3 Armies 5/5
Far From The Fame 5/5
Hearts Of Iron 5/5

50/50

Heroes 100 %

Kyllä tämä vaan on yksi parhaista albumeista, mitä olen ikinä kuullut. Kiitos Sabaton ♥

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

# 7 Edguy - Rocket Ride (2006)

Rocket Ride oli ensikosketukseni power metalin saralla ja samalla ensimmäinen kuulemani Edguy-levy. Tutustuin bändiin vuonna 2011, kun silloinen ystäväni sitä suositteli - totta puhuen näin pelkästään levyn kannen, ja se vaikutti niin mielenkiintoiselta, että sisältö oli pakko tarkastaa. Tuon syksyn aikana bändistä tulikin yksi suurimmista suosikeistani, mitä se on vieläkin.

"Don't you run away now - Don't you be afraid
You know there is a meaning - woah
Don't you run away now - Don't you live a lie
There's more in life than struggle - Take a rocket ride"

Rocket Ride on edelleen mielestäni bändin paras albumi. Osittain syynä on ehkä juuri se, että levy oli ensimmäinen kuulemani, mutta karkea fakta on se, että levy on Edguyn ainoa, jolla ei ole yhtäkään täytebiisiä. Jopa live-bonari Land of the Miracle on aivan mahtava. Edguy ei ole ikinä ollut bändi, joka ottaa itsensä liian vakavasti: lyriikoista löytyy jatkuvasti huumoria ja itseironiaa, ja orkesterin musiikki on aina ollut hyväntuulista. Yleensä uutta levyä kuunnellessa kestää jonkin aikaa, että pääsee siihen juttuun, sisäistää kaiken, mutta tämä levy oli ensikuulemalta asti selkeää alusta loppuun.
Rocket Ridellä bändin tyyli muuttui jälleen aiemmasta. Albumilla on vielä hard rockin, heavyn ja hair metalin lisäksi melkoiset power metal -vaikutteet, toisin kuin bändin myöhemmillä levyillä. Itse olen aina ollut tuplabasarien ja melodisuuden ystävä, joten tämän kaltainen albumi potkaisee lujaa.

Sacrifice on todella eeppinen, kahdeksanminuuttinen aloituskappale tarttuvalla kertosäkeellä. Ensiminuuteista lähtien kuulija tajuaa mihin on ryhtynyt, ja kappale edustaa hyvin koko albumin teemaa. Jos aloitusbiisi oli upea, niin toisella, levyn nimeä kantavalla raidalla meno vasta alkaa. Nopeatempoinen, vieläkin eeppisempi Rocket Ride suorastaan porautuu tajuntaan, ja mikä parasta, upeat kertosäkeet sen kuin jatkuvat. Hitaampi osuus ja siirtymä jälleen tykitykseen tuo hienosti esille Tobin monipuolisuutta laulajana, ja kappaletta kuunnellessa tulee nimenkin mukaisesti mieleen rakettimatka avaruuteen. Aivan loistavaa!

"What are we heading for, why do I dare again?
Once bitten twice shy and still we never learn"

Wasted Time on yksi ehdottomia suosikkejani tältä albumilta. Hyvin mahtipontinen kappale vaihtelee rauhallisten ja hieman raskaampien osuuksien välillä ja tuo ehdottomasti esiin albumin parhaat puolet, eli upeat kitaroinnit ja Tobin tulkinnan. Kertosäe on kiistelemättä levyn parhaimmistoa, samoin lyriikat. Lisää tällaisia kappaleita! Neljäs biisi Matrix alkaa niinkin hirveällä efektillä kuin autotunella, mutta tämä lienee varmasti jollakin tasolla tahallista ironiaa, joten annettakoon se anteeksi. Biisi on tähän mennessä levyn ensimmäinen kokonaisuudessaan hieman rauhallisempi. Sovitus on upea, samoin soolo, ja lyriikat jälleen kerran onnistuneet. Kokonaisuudessaan kappaleesta on todella vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa... Kuten levyn muistakaan kappaleista.

"I've seen battlefields, drunk drummers
Japanese hotel toilets
Piesel tuning guitar
And A.C. being my personal slave"

Return to the Tribe on levyn powermetalleinta materiaalia, jossa parhaiten tulevat esiin bändin sävellystaidot. Kertosäe ansaitsee erityismaininnan tässäkin, Tobin ääni pääsee taas olemaan edukseen. Hauskana faktana on 3:40 kohdalla alkava soolo, joka ei suinkaan ole peräisin kitarasta, vaan itse Sammetin äänestä :D Taas loistava esimerkki Edguyn humoristisuudesta. Tunteikas The Asylum alkaa akustisella riffillä ja Tobin rauhallisella laululla, vain huipentuakseen kunnon huutoon, jolla kappale lähtee varsinaisesti käyntiin - hieman kuten aloituskappaleessakin. Rauhallisemmat ja mahtipontiset osuudet vaihtelevat edelleen, ja tässä kohtaa täytyy vähintäänkin ruveta miettimään, onko tällä albumilla edes yhtään huonoa kertosäettä? Kappaleen loppupuolella olevat soolot ovat aivan kuin kermavaahto kakun päällä: mahtava viimeistely johonkin jo muutenkin upeaan.

"To the heart of fire
You're home - found asylum
In a world where the broken dance
On shards of glass
I've seen fire - ruins and fire - and fire
In a world where the broken dance
With shattered dreams"

Seuraavana vuorossa onkin kuuluisa "kaikkien wimppien ja posereiden kappale" eli Save Me! Pitihän Edguynkin tehdä pakollinen lällyslovari, onneksi tosin hyvin bändille ominaiseen tapaan. Nykyisin en pidä tästä kappaleesta enää niin paljoa kuin alkuaikoina, sillä se on niin kulunut, jos näin voi sanoa, mutta kun tätä ei oteta huomioon, musiikillisesti biisi on erittäin onnistunut. Erityisesti loppupuolella tuleva "I don't know if I can"-osuus on erittäin hyvä veto, kappaleesta jäisi ehkä jopa puuttumaan jotain ilman sitä.

Catch of the Century on aavistuksen verran jopa emotionaalinen kappale. Jos edellisestä biisistä tuli huonot vibat, niiden pitäisi korjaantua viimeistään tämän kappaleen myötä. Catch of the Century on aivan kuin 1980-lukua vuonna 2005 äänitettynä! Vaikka albumi on erittäin yhtenäinen soundiensakin osalta, on hauskaa, miten levyn takakannesta kappalelistaa katsoessa mikä tahansa biisi alkaa välittömästi soimaan päässä nimen kohdalle tultaessa - ei siis tosiaan ole kyse mistään mitäänsanomattomasta materiaalista. Out of Vogue on levyn neljänneksi viimeinen ja samalla ainoa kappale, joka ei ole pelkästään Sammetin käsialaa. Biisi on hyvin mahtipontinen, nopeatempoinen ja tykki veto, ei-niin-yllätyksellisesti jälleen eeppinen kertosäe -osastoa.

"Way too long I've tried to be
what I could never be
For too long you've rolled the dice
but you can't control me"

Superheroes on tämän levyn pakollinen hitti, se kappale joka bändiltä tiedetään, vaikkei se ole lähelläkään parhaimmistoa. Käytännössä jokaisella keikalla soitettu biisi on radioystävällisempää materiaalia erittäin menevällä kertosäkeellä. Aikojen saatossa tämäkin kappale on päässyt kulumaan, mutta aivan loistavaa materiaalia sekin on kaiken kaikkiaan.  Jos Catch of the Centuryn outro oli hauska, Trinidadissa huumori on vedetty vielä överimmäksi. Kieli poskella tehty kappale kertoo pähkinänkuoressa henkilöstä, joka on eksynyt paikkaan nimeltä Trinidad, mahdollisimman kauas "of an ugly woman I know". Aivan loistavaa heittäytymistä, monella muulla bändillä ei olisi munaa tehdä mitään tällaista. Voin vaan kuvitella kuinka kaikki elitistit vihaisivat tätä kappaletta ja levyä kuullessaan kaikki "lalalalala"-taustalaulut!

"I'm a sight for sore eyes
Oh, if your eyes would only see
I've been born on tiptoe
Still you look like a lighthouse next to me"

Fucking With Fire (Hair Force One) on aivan mahtava, humoristinen levynlopetuskappale! Tukkahevimäinen biisi tiivistää itsessään koko levyn yhteen: hyväntuulista ja menevää heavy metalia upeilla kitaroilla ja tulkinnalla. Ikävä kyllä Edguy ei ole ainakaan vielä onnistunut tekemään toista näin mahtavaa levyä, mutta aivan pianhan sieltä tulee uusi albumi ulos, joten peukut pystyyn! Yhtään huonoa albumia bändi ei missään nimessä ole muutenkaan tehnyt, tyyli on vähän vaihdellut suuntaan ja toiseen bändin 22-vuotisen uran aikana, mutta levyt ovat olleet aina loistavia. Ei tämä turhaan ole yksi suosikkibändeistäni!  Tobias Sammetia on muuten aina pakko hehkuttaa, harva 36-vuotias mies on tehnyt elämänsä aikana 17 toinen toistaan upeampaa studioalbumia!

Sacrifice 5/5
Rocket Ride 5/5
Wasted Time 5/5
Matrix 5/5
Return to the Tribe 5/5
The Asylum 5/5
Save Me 5/5
Catch of the Century 5/5
Out of Vogue 5/5
Superheroes 5/5
Trinidad 5/5
Fucking With Fire (Hair Force One) 5/5

60/60

Rocket Ride 100 %

Voi paska, taas mentiin tähän. Saatinpahan ensimmäinen kirjaimellisesti täydellinen levy! Vaikuttaa varmasti siltä, että yliarvioin kaikki albumit, mutta näin ei ole. Satun vain aina valitsemaan ainoastaan parhaat levyt arvioitavaksi, ja ihan hyvä niin, huonommista ei varmasti löytyisi niin paljoa sanottavaa!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

# 6 Sabaton - The Art of War (2008)

Art of War taitaa olla bändin ensimmäinen ihan kokonainen konseptilevy. Nimensä mukaisesti albumi kertoo kiinalaisen Sunzin eli Sun Tzun teoksesta Sodankäynnin taito. Kirjassa on kolmetoista lukua eri teemoista ja sattumalta levylläkin on juuri 13 biisiä introt ja outrot mukaanlukien. Kirjan tärkeimpänä aatteena on vihollisen voittaminen ilman fyysistä taistelua, toisin sanoen: miten käydä sota mahdollisimman nopeasti ja pienin menetyksin. Osa albumin kappaleista kertoo ihan suoranaisesti tästä teoksesta, osa taas ensimmäisen ja toisen maailmansodan taisteluista ja aiheista.

"Sun Tzu said: The art of war is of vital importance to the State.
It is a matter of life and death, a road either to safety or to ruin."

Ghost Division on täydellinen levynaloituskappale. Se antaa bändistä juuri oikean kuvan henkilölle, joka kuuntelee albumia tai vaikkapa ylipäänsä Sabatonia ensimmäistä kertaa. Keikoillakin tiuhaan tahtiin soitettu kappale on täysi tykki, energisempää vetoa saa hakea kaukaa. Yleensä jos tekee mieli kuunnella Sabatonia, pistän tämän ensimmäisenä soimaan sillä tällä pääsee helvetin hyvin tunnelmaan. Kappaleen nimi tulee sotamarsalkka Erwin Rommelin toisen maailmansodan aikaisesta seitsemännestä Panssaridivisioonasta, jota kutsuttiin Ghost Divisioniksi nopeutensa takia.

Aluksi itseäni vitutti kertoja-ääni monien kappaleiden alussa, mutta nykyisin en kiinnitä koko asiaan enää mitään huomiota, ja se sopii levyn teemaan itseasiassa aivan loistavasti. Ehkä olisi jopa huonompi ilman! Nämä kertojan lausahdukset ovat suoria lainauksia nimenomaan tästä Sodankäynnin taidon oppaasta. Toinen varsinainen biisi, eli levyn kolmas raita on albumin nimikappale ja kertoo kirjan perusideasta eli vihollisen voittamisesta ilman sotaa. The Art of War on huomattavasti hidastempoisempi kuin suorastaan päällekäyvä Ghost Division mutta se on selvästi ihan fiksusti haettu juttu; nopea tempo ei sopisi tämän kaltaiseen biisiin lainkaan. Sitä en tiedä, mistä tuo vieras kieli tähän biisiin on haettu kun tuo kirjan alkuperäisteos ei ole ranskaa nähnytkään - toisaalta Ghost Divisionissa on aiheena Ranskan valloitus joten ehkä jotain edes sinne päin meneviä selityksiä löytyy.

I will run - they will hunt me in vain
I will hide - they'll be searching
I'll regroup - feign retreat they'll pursue
Coup de grâce, I will win but never fight 
That's the Art of War!

40:1 alkaessa päästään taas perinteisen Sabatonin pariin, jälleen on kova meno päällä! Tämä kappale kertoo Wiznan taistelusta (josta rehellisesti sanoen en ole koskaan kuullutkaan) ja nimi tulee ilmeisesti osallistujien, Saksan ja Puolan voimien suhteesta. Wehrmachtilla oli miehiä vaivaiset 42 000 ja Puolan armeijalla alle 720 eli kovin kauaa tätä taistelua tuskin tarvitsi käydä. Kappale taidettiin hiljattain julkaista myös puolankielisenä versiona, itse en ole uskaltautunut tuota vielä kuuntelemaan. Hiljaisempi ja hitaampi "Always remember a fallen soldier" -kohta tuo kivaa vaihtelua muuten todella nopeatempoiseen biisiin. Levyn parhaimmistoa aivan ehdottomasti!

Seuraavasta kappaleesta, Unbreakable, on hieman ristiriitaista tietoa. Toisaalla sanotaan että se kertoo teoksen luvusta Hyökkäysstrategia, mutta on myös viitteitä että aiheena olisi Vietkong ja Sissisota, tiedä sitten kumpaa uskoa. Pidin kappaletta aluksi hieman tylsänä sen hidastempoisuuden takia, mutta opin tykkäämään tästäkin puolivälissä alkavan nopeamman, sabatonmaisen osuuden takia. Saatiinhan tähänkin kappaleeseen potkua!

"How many wasted lives, how many dreams did fade away
broken promises, they won't be coming home"

The Nature of Warfare on vain alle puolentoista minuutin mittainen instrumentaali, aihenaan kirjan luku Heikkous ja vahvuus. Siitä päästäänkin sitten upeaan, lähes kuusiminuuttiseen Gliffs of Gallipoliin, jonka aiheena on yllätys yllätys ensimmäisen maailmansodan aikainen Gallipolin taistelu. Pianointrolla alkava kappale vaihtelee rauhallisempien ja voimakkaampien osuuksien välillä - on sanomattakin selvää että tämä on yksi levyn kirkkaimmista hetkistä. Joakim eläytyy sanoituksiin ja tarinaan aivan upeasti ja se ihana aksentti tulee taas esiin. Aivan loistava toteutus ja erittäin tunteikas veto!

"With Molotov cocktail in hand
No fear of their tanks - Death or glory"

Levyn kahdeksannen raidan kohdalla päästäänkin jännän äärelle: kappaleen nimi on kirjaimellisesti Talvisota! Kyllähän tuo Sabatonin Suomi-fanitus on käynyt ilmi jo pariin kertaan, kahta vuotta myöhemmin pojat tekivät biisin myös eräästä tarkka-ampujasta. Ihan kappaleen aiheesta huolimatta tässä on ehdottomasti levyn paras kappale, ei mitään jakoa! Yleensä en tykkää yhtään huudolla alkavista biiseistä mutta tämä on yksi niitä harvoja joissa se oikeasti toimii. Toteutus on aivan helvetin hyvin onnistunut, melkein pystyn kuvittelemaan lumihangen ja sotilaat kappaletta kuunnellessa. Nopeus ja mahtipontisuus on viety äärimmäiselle tasolle ja Joakimin veto on taas täysi kymppi.

Panzerkampf kertoo kuulemma merkittävästä Kurskin taistelusta (josta en taaskaan ole koskaan kuullut) sekä Operaatio Barbarossasta. Mikä tahansa kuulostaa tylsältä edellisen kappaleen jälkeen, varsinkin kun kyseessä on taas levyn hitaampaa osastoa. Loppupuolella alkava soolo kuitenkin nostattaa tunnelmaa todella paljon joten aivan sinne levyn heikoimmalle puolelle ei pudota. Ei tosin sillä että levyllä huonoja biisejä olisi, huonommat ovat sitten asia erikseen.
Union (Slopes Of St. Benedict) alkaa jälleen puheintrolla ja erittäin (hyvällä tavalla) mielenkiintoisella riffillä. Kappaleen aiheena on Monte Cassinon taistelu eli taas käydään toista maailmansotaa. Biisi on jännä siitä, ettei se edusta kumpaakaan levyn ominaisista kappaletyypeistä, se ei ole hidasta eikä nopeaa tempoa vaan jotain siltä väliltä. Hyvällä tavalla erilainen kappale, tällaista materiaalia saisi olla enemmänkin!

"And as the men crawled the general called
And the killing carried on and on
How long?
What's the purpose of it all?
What's the price of a mile?"

The Price of A Mile kertoo Iron Maidenin kappaleen kautta tutuksi tulleesta Passchendaelen taistelusta ja ensimmäisen maailmansodan aikaisesta "järjettömästä teurastuksesta". Kappale on melko hidastempoinen ja raskas, aiheen tunnelma tulee hyvin esille kokonaisuudessa. Sanoitukset ovat tunteikkaat, samoin Brodénin tulkinta ja kyllähän tuo aihekin tosiaan pistää vähän miettimään. Täydellinen suoristus.
Firestormin aiheena ovat toisen maailmansodan strategiset pommitukset. Tässä saadaan nopeaa tempoa edellisenkin kappaleen edestä, mutta se tunnelma jää ehkä hieman puuttumaan. Ehkäpä koko levyn heikoin lenkki, se jokin tärkeä on jäänyt tästä kokonaan pois. Levyn päättävä outro A Secret on eräänlainen vitsi musiikkipiratismiin liittyen, konemainen ääni ilmoittaa: "Illegal download detected, executing spyware protocol 666".

Sun Tzu Says
Ghost Division 5/5
The Art Of War 5/5
40:1, 5/5
Unbreakable 4/5
The Nature Of Warfare
Cliffs Of Gallipoli 5/5
Talvisota 5/5
Panzerkampf 4/5
Union (Slopes Of St. Benedict) 4/5
The Price Of A Mile 5/5
Firestorm 3/5
A Secret

45/50

Art of War 90 %

Introja ja tuota minuutin mittaista instrumentaalia en lähtenyt arvostelemaan sillä eihän siitä olisi oikeasti mitään tullut. Vaihteen vuoksi kaikki levyn kappaleet on tehnyt itse monitoimimies Joakim Brodén, helvetin iso rispekti siitä. Lyriikat ovat oikeastaan kaikissa kappaleissa historia- tai faktatietopohjaiset joten niitä ei voi arvostella samalla tavalla kuin täysin omasta päästä suollettua materiaalia, arviointi painottuu lähinnä kokonaisuuteen. On se kyllä saatana kun yksi bändi saa minut tutkimaan Wikipediaa ja lukemaan jostain sodista neljältä aamuyöstä :D Olisinpa kuunnellut tätä bändiä yläasteella, olisi ollut ihan toisenlainen kiinnostus historian opiskeluun. Aina on hyvä olla jälkiviisas.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

# 5 Turmion Kätilöt - Technodiktator


Turmion Kätilöt julkaisi uuden albuminsa Technodiktatorin viime vuoden syyskuun lopussa. Kuten bändin aiemmatkin neljä julkaisua, Hoitovirhe, Pirun Nyrkki, U.S.C.H. ja Perstechnique, tämäkin levy jatkaa melko tasaista noin kahden vuoden ilmestymistahtia. Ensimmäisiä kertoja levyä kuunnellessani totesin että kaikki odotukset ylittyivät täysin, levyhän on vielä uschomattomampi kuin aiemmat. Kuitenkin oli vielä joitakin kappaleita jotka eivät niin sanotusti auenneet, enkä niistä pitänyt, mutta nyt kun levyä on kolmasosavuosi soittimessa pyöritetty useita kymmeniä kertoja, en voi nimetä yhtäkään kappaletta josta en pitäisi.

"Olet sairas idiootti, sadistinen sika, hanuriin raketti ja kuuta kohti"

Levy lähtee käyntiin stygellä (heh heh, terveisiä basistille) Silmät Sumeat, joka on epäilemättä Kätilöiden kaikkien aikojen paras levynaloitusbiisi. Albumin diskoteema käy hyvin ilmi ensisekunneista lähtien, ja sama linja jatkuu sinne viimeiseenkin kappaleeseen asti, mutta levy pysyy silti uskollisena myös metallille. Itsehän bändi nimitti tätä julkaisua kunnianosoitukseksi 90-luvun tanssimusiikin pioneereille. Näin tarttuva kertosäe jo ensimmäisessä kappaleessa antaa kovat odotukset levylle!  

Antaa Palaa on levyn toinen biisi, ja potkua siinä on vähintään yhtä paljon kuin edeltäjässään. Kertosäe tarttuu kuin pikaliima eikä kätilömäisistä lyriikoistakaan ole pulaa. Toisin kuin aloitusbiisissä, tämän kappaleen lyriikoissa ei ole sellaista selvästi luettavaa ajatusta vaan tuntuu enemmänkin kuin hassulta kuulostavia lauseita olisi pistetty toisensa perään. Kertosäe toimii kuitenkin hyvänä kannanottona viimeisen parin vuoden aikana suureksi puheenaiheeksi nousseita tupakointisäännöksiä kohtaan. "Antaa palaa jos on kerran palaakseen."

"Ei sydän lyönyt veri jäähtyi eikä virrannut
Lumienkelin viimeisen oli raato kohtuun muodostanut
Paloi halusta nousta pois kun siihen kuollakaan ei voi
Syntyi uudestaan maailmansa kostamaan"

Jopa hieman totisemmilla sanoituksilla maustettu kolmas biisi, Nimi Kivessä on hieman hidastempoisempi kahteen ensimmäiseen raitaan verrattuna. Kuten nimestäkin päätellä voi, kappale kertoo kuolemasta ja siinä on ehkäpä yksi upeimpia introja koko bändin historiassa! Melkeinpä toivonkin joka kerta että koko kappale jatkuisi samalla tyylillä! Nimi kivessä voittaa ehdottomasti albumin paras sovitus -palkinnon, ja lyriikatkin ovat vahvinta osastoa. Lisää tällaisia biisejä!

"Niistä metreistä jotka on tuttuja, joiden haavat vielä vuotaa
Pelkääjän paikalla matkani jatkuu, ehtooksi kääntyvän elämän
Sivuluisussa kuilusta kuiluun, kulkijan askel harvenee
Ja köli on pystyssä hautaan asti, kunnes kuihtuu ja anelee"

Moni on sanonut ettei tällä levyllä ole sellaista tarttuvaa hittiä, kuten aiempien levyjen Teurastaja, Tirehtööri, Pirun Nyrkki ja Hades. Jos minulta kysytään niin Pyhä Maa on ehdottomasti juurikin näiden biisien kaltainen, erittäin kätilömäinen veto. Levyä ensimmäisiä kertoja luukuttaessa pidin sitä ehdottomana ykkösenä, mutta nyt kun tuota on tullut pyöritettyä aivan helvetisti enemmän, ei se ehkä lopulta kuitenkaan aivan ykköseksi yllä. Joka tapauksessa kappaleesta tulee varmasti se "hitti", josta levy tullaan muistamaan, kuten vaikkapa Perstechnique Ihmisixsixsix'stä ja Suolaisesta Kapteenista. Tässä biisissä on levyn kappaleista ehkä se vahvin diskoteema ja lyriikat ovat vähintäänkin humoristiset kun minä-kertoja ilmoittaa olevansa "Nykänen, Frederik ja Halme, murhamies sekä Olof Palme".

"Kun karnevaalit on käynnissä ja viinaa kasakat keittää, Moskova-Pietari -taksilla voi pillurallia heittää"

Jalopiina julkaistiin viime kesänä mm. varastettavana sinkkuna, ja onhan noita hitin elementtejä siinäkin, jotain vain jää ihan vähän puuttumaan. Sanotaanko että vähintäänkin mielenkiintoisella introlla alkava kappale ei alkuunsa oikein sytyttänyt, mutta useiden kuuntelukertojen jälkeen aloin tosiaan pitämään tästä! Lyriikat ovat tässäkin kappaleessa epäilemättä levyn vahvinta osastoa ja ylipäänsä kokonaisuus on varsin hyvin toteutettu, eiköhän se ole jo sanomattakin selvää että tämäkin tulee olemaan yksi niistä levyn soitetuimmista biiseistä. Kertosäe on yksinkertaisesti loistava ja yllättävänkin monimuotoinen!

"Ihminen asetettu toisen sisään, kellokortista aikaa lisää.
Ainoa eroni on testosteroni ja taipumus tuottaa pettymyksiä."

Aluksi suorastaan inhosin kappaletta Elävä Koneeksi. Oikeastaan koko levyn loppupuolesta tuli aluksi vähän "ääh"-fiilis, mutta kuuntelukertojen lisääntyessä aloin tykkäämään kaikista biiseistä. Eihän kappale toki yllä levyn aiemman sisällön tasolle millään, mutta on kuitenkin sopivan kätilömäistä ja mukavaa kuunneltavaa. Bändille ominaisia elementtejä löytyy myös Rehtorista, jonka taustalaulut kuuluvat "ta-ta-ta-ta-tum ta-ta-ta-ta rek-tum ta-ta-tum". Taas hieman diskopainotteisempi золото eli Beibe on vähintäänkin mielenkiintoinen kappale. Lyriikoissa puhutaan mitä ilmeisemmin rakkaudesta mutta se punainen lanka on jäänyt vähän hämärän peittoon. Tämä on enemmänkin sitä menevää osastoa eikä levyn alkupuolen biisien kaltaisia "hittiaineksia". Ei missään nimessä sellainen kappale josta tämä levy tullaan ensimmäisenä muistamaan.

"Entä jos muistot katoaa, mitä sitten jos ääneni unohtuu?"

Levyn päättävä To Be Contiuned Act 1 on kyllä melkoinen mysteeri, puhumattakaan kappaleen pidennetystä versiosta jossa on takaperin kelattu, usean minuutin pituinen puhelu ilman järjen häivääkään. Koko biisi on vähintäänkin pieni arvoitus, tuosta toistokertosäkeestä en pidä yhtään joten ihan snadi miinus siitä. Lyriikat ja sävellys ovat muutoin erittäin onnistuneet, eivätkä sanoitukset ole taaskaan ainakaan turhan helposti tulkittavissa. Mutta eipä aina tarvitse ollakaan, loistava suoritus ja täydellinen lopetus levylle! Ehkäpä tämäkin biisi aukeaa vielä joskus kuuntelukertojen lisääntyessä.

"Jos mies ei mahdu itsensä sisään edes sisäelin kerrallaan
silloin vika on miehessä eikä elimissä ja ulkokuori vaihdetaan"

Kuten arvioista voi huomata, tällä levyllä on melkoinen määrä täyskymppi-suorituksia, tosin joukkoon mahtuu sitten myös pari ihan vähäsen heikompaakin kappaletta. Aivan selvästi Kätilöiden paras levy tähän asti, lisäksi viimeinen kappale enteilee hieman jatko-osaa joten jään innolla odottamaan mitä tuleman pitää! Levyn biisit toimivat aivan loistavasti livenäkin, viime syksynä tuli todistettua bändi viidettä kertaa ja saattaapi olla että helmikuussa tulee jo seuraava keikka!

Silmät Sumeat 5/5
Antaa Palaa 4/5
Nimi Kivessä 5/5
Pyhä Maa 5/5
Jalopiina 5/5
Elävä Koneeksi 3/5
Rehtori 4/5
золото 4/5
To Be Continued Act 1, 5/5

40/45

Technodiktator 89 %

lauantai 18. tammikuuta 2014

# 4 Iron Maiden - The X Factor (1995)

 
"And if there is a God then answer if you will
And tell me of my fate, tell me of my place
 tell me if I'll ever rest in peace!"

X Factoria pidetään useasti yhtenä Iron Maidenin huonoimmista levyistä Virtual XI:n ja No Prayer for the Dyingin ohella. Minulle nuo kolme levyä taas ovat yksiä suurimmista suosikeistani bändiltä! Kahta ensinnä mainittua levyä kritisoidaan usein juurikin laulajansa, Blaze Bayleyn takia. Kun on totuttu tuttuun ja turvalliseen Dickinsoniin, vähän synkemmät möreä-äänisellä kaverilla varustetut levyt tuntuvat heti oudolta ja ei-Maidenilta. Tottahan se on, että varsinkin X Factor on sävelmaailmaltaan aiempia julkaisuja raskaampi. Tähän lienevät syynä Harrisin yksityiselämän ongelmat levyn teon aikoihin; varmasti kenen tahansa tekemään musiikkiin vaikuttaisi jos oma isä kuolisi ja vaimon kanssa tulisi avioero - päälle vielä pitkäaikaisen laulajan lähteminen bändistä. Yhdeksi kritiikin syyksi uskoisin myös sen, että levyn kappaleet ovat yleisellä tasolla hieman tavallista pidempiä - itse asiassa koko levy on noin 20 minuuttia pidempi kuin keskiverto Maiden-albumi. Ei välttämättä uppoa hevikansaan, joka tykkää lähinnä Run to the Hills -tyylisistä muutaman minuutin nopeista vedoista.

Itse olen aina kummaksunut levyn synkkää aloitusraitaa, Sign of the Crossia. Kappale nimittäin alkaa parilla minuutilla munkkikuoron ölinää. Raita on jotenkin niin hiljaisella tuosta kohtaa, että alkavia säveliä tuskin kuulee ellei laita volia kaakkoon, ja ensimmäiset kaksi minuuttia yleensä pohtiikin, että tuliko sitä musiikkia edes laitettua soimaan. Sinänsä ihan mielenkiintoinen ja levyn henkeen sopiva ratkaisu. Vaikka lyriikoita kappaleessa ei hirveästi ole,biisi on kuitenkin onnistuttu venyttämään jopa lähes yhteentoista ja puoleen minuuttiin. Rakastan tätä Harrisin tapaa tehdä biisejä: ensimmäistä kertaa kuunnellessa ei voi koskaan tietää mitä eteen tulee. Tämänkin kappaleen puoliväli on vielä suhteellisen rauhallista, kunnes tahti kiihtyy ja loppupuolella alkavat upeat soolot, jotka ovatkin hieno esimerkki tämän levyn parhaista puolista. Jo heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen levyn teon ympärillä pyörineet asiatkin käyvät hyvin ilmi:

"Why am I meant to face this alone, asking the question time and again
Praying to god won't keep me alive, inside my head feel the fear start to rise..."

Toinen kappale Lord of the Flies on menevä, tarttuvalla kertosäkeellä ja upeilla lyriikoilla varustettu, samannimisestä elokuvasta ja romaanista tehty ralli. Blazen matala ääni pääsee hyvin edukseen, ja melko vaikeaa tätä olisikaan kuvitella Dickinsonin laulamana - toisin kuin esimerkiksi The Clansmania, joka on aivan uskomaton Brucen esittämänä (esimerkiksi Rock in Rio -livetallenne). Viisiminuuttinen kappale jo vähän enteileekin sitä surullisenkuuluisaa toistoa, mitä tullaan Blaze-eralla, varsinkin Virtual XI:llä kuulemaan, mutta tässä sitä ei ole vielä häiritsevissä määrissä.

"Who cares now if it's right or wrong - it's reality"

Man on the Edgen "Falling down"-hokema on aika luonteva, onhan kappale sentään tehty tuon nimisen elokuvan (suom. Rankka päivä) pohjalta - sen olen itseasiassa katsonutkin, ja sanotaanko että biisi on leffaa parempi. Erityismaininta hienosta, ihan aavistuksen No Prayer For the Dyingiä muistuttavasti alkuriffistä. Biisi ei ole välttämättä aivan levyn parhaimmistoa ja toimii paremmin Brucen esittämänä esimerkiksi livetallenteena Ed Huntourilta, mutta kuten mitkään muutkaan tämän albumin kappaleet, ei tämä missään nimessä huonokaan ole! Eihän bändiltä yhtään huonoa kappaletta löydykään. Filleriksikään tätä ei missään nimessä voi luokitella, Man on the Edge on vain tämän levyn pakollinen "tarttuva kertosäe" -biisi.

Neljäs kappale on Fortunes of War, ja sillä pääsemmekin aloittamaan levyn ei-niin-tunnettua osiota. Kaksi edellistähän ovat sinkkujulkaisuja, ja aloitusbiisi muuten vaan jossain määrin tunnettu, aikoinaan jonkin verran livenäkin soitettu. Rauhallisissa tunnelmissa alkava kappale nousee ja laskee vuorotellen, kunnes parin kertosäkeen toiston jälkeen alkavat jälleen upeat soolot. Tahti nousee, mutta lopulta kappale päättyy aivan yhtä rauhallisesti kuin alkoikin. Taas tätä ennalta-arvaamattomuutta ja upeaa monimuotoisuutta, pisteet Harrisille! Lyriikat käsittelevät selvästi taas miehen henkilökohtaisia asioita ja ne ovatkin hyvin herkät ja tunteikkaat kuten sävellyskin.

"Do you care if you live or die?
When you laugh are you really crying?
You're not sure what's real anymore.
"

Maidenin biisien aiheena ovat hyvinkin monesti unet, ja niistä taas puhutaan myös kappaleessa Look for the Truth. Mitään atomejahan tällä ei aivan halkaista, mutta missään nimessä ei kuitenkaan voi puhua täytemateriaalista. Aavistuksen verran taas toistoa kertosäkeen osalta, mutta lyriikat ovat aivan mahtavat, kuten sävellyskin. Aftermath taas on yksi sotilaan näkökulmasta kirjoitettu kappale, ja ehdottomasti levyn parhaita hetkiä - sekä lyriikoiden että sävellyksen osalta. Etenkin noin puolivälissä alkava "after the war"-osuus on aivan upea, puhumattakaan huipennuksesta "i'm just a soldier!" ja sooloon siirtymisestä. Lyhyesti sanottuna käsittämättömän hieno kappale.

"Questions that come again, should we be fighting at all?"

Uskovaisen, masentuneen miehen näkökulmasta kirjoitettu kappale Judgement of Heaven on ehdottomasti levyn paras. Sen ohella, että se on aivan uskomattoman omakohtainen minulle, siinä yhdistyvät Harrisin upea sävellys, lyriikat ja Blazen uskomaton ääni. Vähän on sellainen tunne, että Harris on kirjoittanut tämän kappaleen ainakin jossain määrin itsestään; mieshän tunnetaan uskovaisena, ja kyllä nyt kenellä tahansa menisi vastaavanlaisten elämänmuutosten takia pää enemmän tai vähemmän sekaisin. Kappaleessa pohdiskellaan muun muassa, tekisikö jotain toisin, jos saisi toisen mahdollisuuden elää, ja mietään oikeaa ja väärää - voiko loppupeleissä olla kaikista teoistaan ylpeä. Elämänilo on kadonnut, ja itsemurhakin on käynyt mielessä, mutta se olisi kuitenkin helppo ratkaisu, ja vaikeampaa on saada asiansa kuntoon. Uskokin on vähän siinä vaakalaudalla; mies odottelee tuomiota, ja tahtoisi vain tietää, saako vielä levätä rauhassa.

 Kahdeksas raita Blood on the World's Hands voittaa levyn synkimmän kappaleen tittelin. Biisi on aihepiiriltään hyvin samankaltainen kuin Public Enema Number One - maailmalla on kaikenlaisia ongelmia nälänhädästä raiskauksiin, eikä kukaan tee asialle mitään "ei koske minua"-asenteen takia. Kappale edustaa hyvin koko albumin aikuismaisempaa ja emotionaalisempaa teemaa.

"There's a chaos across the border
And one day it could be happening to us"

Apocalypse Now -elokuvan pohjalta tehty kappale The Edge of Darkness alkaa hiljaisesti, mutta muuttuu kuitenkin vähitellen nopeatempoiseksi ihan vaan hidastuakseen uudestaan loppua kohti. Kappaleessa on mielenkiintoiset sanoitukset - itse en ole ihan vielä saanut selville sitä aivan perimmäistä ajatusta. Sävellyksenkin osalta loistavaa työtä jälleen kerran.
2 A.M. on levyn ties kuinka mones lähes äänettömästi alkava kappale. Saman kertosäkeen toistoa saadaan kuulla tässäkin jonkin verran, mutta upeat riffit korvaavat tuon pienen sivuseikan. Lyriikkapuoli ja kappaleen tarina on hieman samankaltainen kuin Judgement of Heavenissa; elämäänsä kyllästynyt mies pohtii jälleen kerran, että mitä järkeä tässä kaikessa oikeastaan onkaan.

"I get in from work at 2 a.m. and sit down with a beer
Turn on late night TV and then I wonder why I'm here"

Viimeinen kappale The Unbeliver jatkaa jossain määrin samaa linjaa edeltäjänsä kanssa. Alku tuntuu hieman junnaavan paikallaan, mutta kertosäe ja siitä alkava nopeampi osuus pelastavat todella paljon. Kappale edustaa hyvin tällä albumilla Maidenille ominaista soundia, joka on hyvin raskas ja tavallista hitaampi, kun normaalisti bändin levyillä on totuttu energisyyteen ja ehkä osittain jopa iloiseen menoon.

Täytyy lisätä, että albumin sinkkujulkaisuilla on aivan uskomattoman hienoja b-puolia jotka eivät sitten ikinä levylle päätyneet. Varmasti kaikkien tuntemana keikkaintro, UFO-cover Doctor, Doctor, sekä pari aivan uutta biisiä: The Edge of Darkness, Judgement Day sekä Justice of the Peace. Tältäkin aikakaudelta löytyy aivan loistavia biisejä, mutta ikävä kyllä moni ei sitä vain huomaa sillä keskittyy "väärään" laulajaan. Best of the Beastilta löytyvä Virus on yksi tällaisia hienoja kappaleita joita en joskus itsekään ymmärtänyt.

Itse arvostan Blaze Bayleytä laulajana todella paljon. Mies hoiti lyhyen osuutensa Maidenissa varmasti niin hyvin kuin pystyi, enkä voi sanoa äänestäkään mitään pahaa - se on ainoastaan tottumiskysymys. Brucen saappaisiin astuminen ei varmasti ollut helppoa, ja mies on joutunut ottamaan paljon paskaa niskaansa faneilta. Minusta bändi teki kuitenkin juuri oikean valinnan. Kukaan ei pysty korvaamaan Dickinsonia, mutta tämä mies hoiti virkansa hyvin, ja ainakin itse kuuntelen paljon mielummin Blazea kuin vaikkapa Marco Hietalaa, joka oli muistaakseni 7. sijalla näistä laulajaehdokkaista. Bayleyn sooloalbumitkin ovat aivan upeita, ja miehen ääni pääsee niillä vielä paremmin edukseen kuin näillä kahdella albumilla.

Sign of the Cross 5/5
Lord of the Flies 4/5
Man on the Edge 4/5
Fortunes of War 5/5
Look for the Truth 4/5
The Aftermath 5/5
Judgement of Heaven 5/5
Blood on the World's Hands 4/5
The Edge of Darkness 4/5
2 A.M. 4/5
The Unbeliever 4/5

48/55

The X Factor 87 %